Yhteisöllisyyttä ei voi ulkoistaa

Kysyin joulukuussa tuhansille ihmisille lähteneessä kenttäkirjeessä, mitä Suomen sisäisiä aiheita he haluaisivat presidenttiehdokkaan nostavan esille. Vastauksista merkittävän suuressa osassa toivottiin asiaa yksinäisyydestä ja sen ehkäisystä. Ihmiset tunnistavat, että kyse on aikamme kasvavasta ongelmasta.

Paradoksi on, että yksinäisyys ja varsinkin sen seuraukset ovat yhteiskunnallinen ongelma, mutta yksinäisyyteen ei ole täsmälääkettä, jolla yhteiskunta voisi sitä hoitaa. Päädymme yhteiskunnan tasolla tarjoamaan apua yksinäisyydestä kärsivälle useimmin vasta silloin, kun vaikea tilanne tulee näkyväksi esimerkiksi alkoholismin, masennuksen tai velkaantumisongelmien muodossa.

On olennaista tiedostaa, milloin hoidamme näissä tilanteissa viime kädessä yksinäisyyttä. Tärkeimmät lääkkeet yksinäisyyden ehkäisemiseksi on löydettävä yhteiskunnan sijasta yhteisöllisyyden tasolta.

Vaikka suomalaisen yhteiskunnan arvopohja ja palveluvalikoima ovat maailman parasta, ei yhteiskunnasta ole silti korvaamaan yhteisöä.

Yhteiskunnan keinot

Yhteiskunta voi toki tehdä paljon. Koulutus- ja sivistyslaitoksemme etsii vertaistaan – näiden saavutettavuudesta on pidettävä kiinni. Laadukkaat koulutus- ja työvoimapalvelut ovat syrjäytymisen ehkäisyä edullisimmasta päästä ja siten tehokkainta mielenterveystyötä.

Etsivä nuorisotyö nappaa turvaverkkoon niitä nuoria, jotka eivät muuten löydä yhteiskunnan palveluapparaatista paikkaansa. Kyse on todella tärkeästä työstä.

Mielenterveyspalveluissa painopistettä on suunnattava yhä enemmän varhaiseen tukeen ja ehkäisevään työhön aina neuvoloista ikäihmisten palveluihin.  On tärkeää havaita ongelmat ja pahoinvoinnin juurisyyt ajoissa. Tiedon avuntarjoajien välillä on kuljettava. Mielenterveyspalveluiden saatavuudessa on liian isot alueelliset erot. Yksi sote-uudistuksen tärkeimmistä tavoitteista on tasa-arvon lisääminen palveluissa ja palveluketjujen sujuvoittaminen.

Läheisten parempi huomioiminen

Yhteiskunnan ja yhteisöllisyyden rajapinnalle tullaan silloin, kun olisi tärkeää kohdata sairastuneen lisäksi myös hänen läheisensä. Tässä oirekeskeisellä hoitokulttuurillamme on vielä paljon petrattavaa. Ihmisen psyykkinen sairastuminen vaikuttaa myös hänen lähipiiriinsä, jolla ei välttämättä ole tarpeeksi tietoa ja kykyä tilanteen kohtaamiseen.  Omaiset pitääkin ottaa yhä tiiviimmin osaksi hoitoprosessia.

Yksi konkreettinen parannusta vaativa yksityiskohta on se, että harva mielenterveyspotilaiden omaisista saa omaishoidon tukea, vaikka se voisi olla monissa tapauksissa osa ratkaisua sairauden hoitamiseksi. Palvelujärjestelmämme olisi tunnistettava psyykkiset sairaudet ja niiden seuraukset yhtä lailla kuin fyysisen toimintakyvyn heikkenemiset.  Mielenterveysomaisten mahdollisuuksia päästä omaishoidon tuen piirin pitää parantaa.

Sosiaaliset suhteet eivät synny tänä päivänä itsestään

Yksinäisyyden ennaltaehkäisyyn ja vähentämiseen tarvitsemme kuitenkin yhteisöjä. Kun ihminen kokee olevansa tärkeä ja arvostettu yhteisöissään ja yhteiskunnan jäsenenä, hän yleensä myös voi hyvin.

Etenkin ikäihmisillä, työttömillä, sairailla ja heikompituloisilla on suurempi riski jäädä niin yhteisöjen kuin yhteiskunnan ulkopuolelle. Yksinäisyys on näissä ryhmissä yleistä.

Individualistinen elämäntyyli taas lykkää pysyvää parisuhdetta ja perheen perustamista, jolloin se saattaa jäädä kokonaan rakentamatta ja lapset hankkimatta. Usein elämä myös vain kuljettaa ihmisiä uusille paikkakunnille, joissa sosiaalisia suhteita ei välttämättä synnykään.

Ennen elämä oli perhekeskeisempää ja ihmiset muuttivat sekä liikkuivat vähemmän. Tällöin yhteisöllisyys syntyi luontevasti. Nyt joudumme näkemään eri tavalla vaivaa verkostojen rakentamiseen. Toisaalta teknologia – kuten sosiaalinen media – toimii mahdollistajana sille, ettei yhteisöllisyyden tarvitse olla paikkaan sidottua. Vielä kuitenkin tunnetaan heikosti, onko virtuaalisesta yhteisöllisyydestä todellisen kasvokkaisen kanssakäymisen korvaajaksi.

Yksittäiset ihmiset, järjestöt ja kunnat rakentamaan yhteisöllisyyttä

On tärkeää, että yksilötasolla tiedostamme yksinäisyyden haitalliset vaikutukset ja yleisenä kansalaistaitona esimerkiksi pidämme yhteyttä ja kyläilemme niiden tuttavien ja sukulaisten luona, joiden mahdollisuudet yhteisölliseen elämään ovat jostakin syystä heikentyneet. Arjen iso teko voi olla pysähtyä joskus kiireen keskellä juttelemaan naapurissa yksin asuvan vanhuksen kanssa ja kysyä tarvitseeko hän apua.

Haluan nostaa kuitenkin esiin laajemmin kansalaisyhteiskunnan ja järjestöjen merkityksen yksinäisyyden ehkäisyssä. Matalan kynnyksen harrastusyhteisöt, tietyn asian puolesta toimivat liikkeet, ystävätoiminta, mielenterveyden ensiapukoulutukset jne. Meillä on valtavasti vapaaehtoistyötä, jonka soisi vain vahvistuvan ja lisäävän tunnettavuutta, että mahdollisimman moni löytäisi toiminnan pariin.

Kunnille haluan myös heittää pallon yksinäisyyden vähentämiseksi: Ryhtykää yhteistyöhön järjestöjen kanssa. Kunnille jää sote-uudistuksen jälkeenkin tehtäväksi muun muassa terveyden edistäminen. Nimenomaan terveyden edistämisen alla kaikkinainen toiminta yksinäisyyden lievittämiseksi olisi arvokasta. Kunnat jäävät tässä kuitenkin keinoineen voimattomiksi ja yksin, elleivät ne saa kansalaistoimintaa mukaan haasteeseen.

Kunta voi hyvin ottaa sateenvarjoroolin yhdistysten toiminnassa ja niiden yhteistyön rakentamisessa. Kuvainnollisesti voisi ajatella, että siinä missä kunnantoimistoista vapautuu huonetilaa sote-tehtävistä, tiloja kannattaisi antaa yhdistysten käyttöön.

Yhteisöjen merkitys ihmiselle ei liene lopulta muuttunut niin paljon kuin elämäntyylimme muutos antaa ymmärtää. Tästä ristiriidasta kumpuaa yksinäisyyden lisääntyminen. Yhteisöllisyys on parasta ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä.

 

Matti Vanhanen

Kirjoitus julkaistu alunperin Mielenterveysseuran sivuilla: https://www.mielenterveysseura.fi/fi/nyt-mieless%25C3%25A4/matti-vanhanen-yhteis%25C3%25B6llisyytt%25C3%25A4-ei-voi-ulkoistaa