Viisaus asuu yhteistyössä, ei yksin keskuskaupungeissa

Aikaamme kuvaa hyvin se, että vastakkainasettelua lisätään. Suomalaisia jaetaan vauhdilla henkisesti eri puoliin. Kantasuomalaiset ja maahanmuuttajat, rikkaat ja köyhät, maalaiset ja kaupunkilaiset, vanhakantaiset ja modernit. Eräs kasvava henkinen jakolinja on rakentumassa täysin tarpeettomasti suurten kaupunkien ja muun Suomen väliin.

Helsingin ja Tampereen pormestarit vastustavat kirjoituksessaan (HS 30.9.17) valtion ELY-keskusten tehtävien siirtoa maakunnille. He sanovat, että ”keskuskaupunkien alistaminen maakunnallisen keskivertoajattelun liekaan olisi hyvin vahingollista”. Näinkö kauaksi todellisuudesta ja elitistiseksi keskustelu on siirtynyt?

Huomaan, että keskuskaupungit maakunnista kelpaavat maakunnallisen yhtenäisyyden repimiseen C21-verkostona, mutta alueellistamispäätöksiä tehtäessä jokainen niistä on liian pieni tai liian kaukana Helsingistä.

Suurimmassa osassa maakuntia ymmärretään hyvin vuorovaikutus keskuskaupunkien ja muun maakunnan välillä. Kaupunkiin keskitetään sellaisia yhteisiä voimavaroja ja myös ostoseuroja, joita ei voi eikä kannata hajauttaa. Usein keskuskaupunki toimii myös maakunnan luonnonvarojen jalostuspaikkana. Kumpikin tarvitsee toisiaan. Suomalainen yhteiskunta on vuosisadan ajan keskittänyt yhteisiä verorahoja palvelemaan tätä työnjakoa ja verkostoa. Hallinto, yliopistot, lentoasemat, rautatieasemat, kalleimmat tieinvestoinnit jne. on kohdistettu tällä työnjaolla luonteviin kokoontumispaikkoihin, kaupunkeihin.

Suomen menestyksen kannalta on jatkossakin tärkeää, että kaupungit ja ympäröivät kunnat ymmärtävät keskinäisriippuvuuden, eikä keskuskaupungin ja ympäristön väliin rakenneta ”keskivertoajattelun” muuria. On todella vahingollista, jos 21 kaupungin kokoamisen taustalla omaksi verkostoksi on pyrkimys syövyttää kirjoituksen kaltainen ajattelu maakuntien keskuskaupunkeja ja niiden ympäristökuntia jakavaksi muuriksi.

Kierrän tätä kirjoitusta pohtiessani Sodankylässä, Posiolla, Kuusamossa, Taivalkoskella, Pudasjärvellä ja Oulussa. Kaivannaisia, marjoja ja puuta viedään täältä jalostettavaksi. Matkailijoita otetaan maailmalta, josta ne tulevat katsomaan tänne luontoa. Se ei onnistuisi, ellei täällä olisi ihmisiä töissä ja kunnollista liikenneinfraa. Oulun yliopisto olisi heikoilla, ellei verovaroja kerättäisi sitä varten koko maakunnasta. Turistit tulevat Kuusamoon maailmalta ja muualta Suomesta, koska täällä on mitä katsella, yrittäjyyttä sen esillepanemiseksi ja yhteiskunta, joka on luonut kulkuyhteyksiä ja alan koulutusta. Pormestaritkin aivan oikein alleviivaavat eri paikkakuntien omaleimaisuutta ja erottautumista. Juuri siitä on kyse. Ei Posiolla kuulunut yhtään puheenvuoroa, joka kyseenalaistaisi ”keskivertoajatteluna” Rovaniemen yliopistopaikkakuntana.

Maaseudun ja maakuntien kehittämisessä Suomen on nojattava entistä enemmän yrittäjyyteen. Yritysten, maakuntien ja kuntien yhteistyötä on tiivistettävä. Valtion olisi verorakenteillaan uskallettava edistää yritysten ja niiden omistajien pitkäjänteisyyden vahvistamista rohkaisemalla oman pääoman kartuttamiseen riskinottokyvyn parantamiseksi. Oma ajatteluni tukee kasvollista kotiseutuunsa sitoutunutta omistajuutta ja uskallusta antaa lisää oikeuksia paikallisesti sopia työyhteisön kehittämisestä. Suurimmat voimavarat aluekehitykseen löytyvät ihmisistä ja yrittäjyydestä. Yhteiskunta parhaimmillaankin vain luo taustaedellytyksiä tälle. On tärkeää, että erityisesti elinkeinojen edellytysten kehittämisessä maakunnan ymmärretään kokonaisuuksiksi ilman sisäisiä rajalinjoja.

 

Matti Vanhanen

Kirjoitus julkaistu alunperin Suomenmaassa 6.10.2017