Suurvaltojen peli vai laaja yhteistyö

Tasavallan presidentti on kutsunut Kultarantakeskustelun koolle pohtimaan laajasti maailmanjärjestyksen, kansainvälisten instituutioiden ja elämäntapamme tilaa. Monenkeskisen yhteistyön tilanne on ollut polttavasti esillä viime aikoina pääministeri Sipilän puheissa ja viikko sitten eduskunnan teemasta järjestetyssä ajankohtaiskeskustelussa, jonka ulkoministeri Soini pohjusti.

Aihetta on. Elleivät kansainväliset säännöt toimi ja järjestöt ovat kyvyttömiä tekemään päätöksiä, siirtyy valta yksittäisten valtioiden keskinäisiin keskusteluihin, joista muut loistavat poissaolollaan. Viime aikoina Euroopastakin esillä ovat yhä enemmän liittokansleri Merkel ja presidentti Macron. EU:n puheenjohtaja Tusk tai komission puheenjohtaja Juncker näkyvät vähemmän. Brexitin myötä on todellinen riski siitä, että Euroopalle tärkeitä asioita ryhdytään yhä enemmän keskustelemaan akselilla Lontoo-Pariisi-Berliini-Moskova; eri kokoonpanoilla, mutta suurvallat edellä. Riskiä tähän kasvattaa EU:n heikentyvä kyky yhtenäiseen esiintymiseen. Viime päivien siirtolaiskiista on yksi esimerkki yhteisen tahdon puutteesta. Jos yhteistä tahtoa ei ole ei se tarkoita, että asiat vain jäävät silleen – joku täyttää aina tyhjiön ja tiedämme keitä he siinä tilanteessa ovat. Suomen kaltaisten pienten maiden kannalta ei todellakaan olisi etu, että palattaisiin menneiden aikojen suurvaltojen Eurooppaan. Olen tästä samasta huolesta kirjoittanut tälläkin palstalla aikaisemmin.

Tähän huoleen on syytä monelta suunnalta. Presidentti Trumpin halu vahvistaa USA:n asemaa kahdenvälisillä kontakteilla monenkeskisen yhteistyön sijasta, johtaa pelkäämääni suuntaan koko ajan. Esimerkkejä tästä on monia. Mutta samaan suuntaan painetta luovat monet poliittiset voimat, jotka käyttävät kansallisen suvereniteetin kansallistunnetta nostattavaa tunnetta hyväkseen sisäpoliittisen valtapyrkimyksensä hyväksi. Italian vaalit olivat tästä esimerkki. Monet yrittävät nostattaa omassa väestössään vastakkainasettelua kansallisen suvereniteetin ja monenkeskisen yhteistyön välille. Tämä on pienten maiden kannalta lyhytnäköistä.

Suomi ja Ruotsi kuuluvat maihin, jotka näyttävät esimerkkiä. Poliittisista syistä monella olisi mielessä halu vaikeuttaa Nordstream kaasuputken rakentamista. Molemmissa näissä maissa kuitenkin lupa on hyväksytty. Se on tehty nojaamalla kansainvälisiin sopimuksiin, jotka säätelevät merten ja talousvyöhykkeiden käyttöä ja oikeusvaltion periaatteisiin, jotka määrittävät, miten tällaiset lupa-asiat käsitellään viranomaistyönä lakeihin nojautuen, eikä päätöksentekoon sotketa poliittista harkintaa. Sääntöjä noudattamalla jua toimimalla oikeusvaltion periaatteiden mukaan ollaan johdonmukaisia ja meillä on kanttia vaatia muiltakin samaa – ehkä muiden sopimusten ja säätöjen noudattamiseksi.

Olen tavannut vastata suvereniteetin korostajille, että olemme itse neuvottelemassa kansainvälisiä sopimuksia ja hyväksymme ne eduskunnan ratifioinnilla. Sopimuksen määrittämissä kysymyksissä olemme luovuttaneet suvereniteettimme ja sitoudumme noudattamaan sopimuksen sisältöä. Emme luovuta valtaa kenellekään ylikansalliselle taholle vaan olemme itse osa tuota ylikansallista pöytää, jossa sovitaan. Suvereniteetin luovuttamisen korvauksena saamme ennakoitavan ja vakaan kansainvälisen toimintaympäristön, jossa säännöt ovat sovituissa asioissa kaikille samat. Tämä on pienen valtion ehto sen sijaan, että suuri voimallaan yht´äkkiä päättää nostaakin tekaistuilla periaatteilla meille tärkeän vientiartikkelin tullin 25 prosenttiin.

Pienen Suomen etu ja paikka on olla neuvottelemassa kansainvälisiä yhteisiä sääntöjä, vaalia sitä, että kaikki noudattavat niitä ja rakentaa valtioiden välistä vuoropuhelua kansainvälisissä järjestöissä kaikkien kesken. Tähän perusstrategiaan pitää ottaa kantaa.

 

Matti Vanhanen