Suruliputus

Presidentti Koiviston merkitys näkyy tavattoman monella tasolla. Hänestä tuli maltillisen työväenliikkeen vahva edustaja paitsi valtiollisissa tehtävissä myös henkisessä mielessä. Hän edusti veteraanipolvea, joka joutui sodan jälkeen vaatimattomissa oloissa hakemaan elämälleen uran ja teki sen opiskelemalla ja tekemällä töitä. Opiskelu tohtoriksi asti kertoi laajemminkin siitä sosiaalisesta kierrosta, joka Suomessa oli mahdollista – hän oli tämän kierron eräs hienoimmista esimerkeistä. Tämä kierto lopulta eheytti myös Suomea ja moni koki aidosti, että Koiviston valinta tasavallan presidentiksi vuonna 1982 oli tämän kehityksen lopullinen huipennus.

Sain olla presidentin valitsijamiehenä eduskunnassa tuolloin pidetyssä kokouksessa ja muistelen selkeän valinnan olleen työväenliikkeen edustajille todella henkisestikin erittäin merkittävän. Hän oli syvän kansan suosikkiehdokas.  Saimme hyvän, harkitsevan ja taitavan presidentin.

Tasavallan presidenttinä hän jatkoi edeltäjänsä Urho Kekkosen linjaa kaikessa olennaisessa. Suuri kuva oli, että hän pala palalta pyrki kasvattamaan kansainvälistä liikkumatilaamme – huolehtien samalla luottamuksellisesta suhteestamme Neuvostoliittoon. Hän ylläpiti tiivistä yhteyttä myös Yhdysvaltoihin ja hänen kaudellaan luottamuksellinen yhteistyö, myös sotilassektorilla, kasvoi Yhdysvaltojen kanssa. Euroopan neuvoston jäsenyys ja jäsenyys Euroopan unionissa, olivat hänen kautensa tuloksia. Nykyinen kansainvälinen asemoitumisemme ja suhdeverkosto, jossa toimimme, on kaikessa olennaisessa perua hänen kaudeltaan.

Koiviston roolia parlamentarismin edistämisessä on aiheesta korostettu. Hänhän ei koskaan itse pyrkinyt parlamentaarikoksi, mutta hän sisäisti parlamentarismin. Hän ehkä hyödynsikin parlamentarismia puolustaessaan asemaansa pääministerinä kriittisinä hetkinä. Tämä määrätietoinen asennoituminen luultavasti kasvatti myös hänen suosiotaan vuoden 1982 vaaleihin. Hänen aikanaan ei muistaakseni tehty perustuslaissa muutoksia valtioelinten keskinäisiin suhteisiin, mutta toiminnallaan hän loi pohjaa vuoden 2000 perustuslakiuudistukselle. Keskusteluissamme pääministerikaudellani hän aina välillä palasi näihin muutoksiin eikä mielestäni ollut varma oliko kaikki presidentin vallan karsinta tarpeen. Hän korosti ulkopolitiikassa historiatietoisuuden ymmärtämistä.

Presidentti Mauno Koivisto osasi omalla hetkellään arvoihinsa, tietoihinsa ja harkintaansa nojaten johtaa maata ajassa ymmärrettävällä ja laajasti hyväksytyllä tavalla. Hän jätti Suomen sellaisena, josta sodasta kotiutuneet nuoret varmasti unelmoivat.

Matti Vanhanen