Suomeen turvallisuusneuvosto

Toukokuussa kunnioitimme presidentti Mauno Koiviston elämäntyötä, johon kuului myös parlamentarismin korostaminen sekä sisä- että ulkopolitiikassa.

Tähän voi liittää myös eduskunnan aktiivisuuden samaan suuntaa eli ”parlamentaarisen katteen” lisäämiseen. Professori Arvo Myllymäki tunnistaa sen alkaneen konkretisoitua vuonna 1993 ETA -sopimuksen yhteydessä. Silloin parlamentaarisessa vastuussa olevalle valtioneuvostolle erotettiin ensimmäistä kertaa toimivaltaa kansainvälisessä kysymyksessä.

Näin alkoi kehitys, joka päätyi perustuslain 93. pykälään ilman taukoja tai pilkkuja: ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.” Perustuslain 66§:ssä taas säädettiin, että ”Pääministeri johtaa valtioneuvoston toimintaa ja huolehtii valtioneuvostolle kuuluvien asioiden valmistelun ja käsittelyn yhteensovittamisesta.” Lakiin valtioneuvostosta otettiin 24§ valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan ja tasavallan presidentin yhteisestä kokouksesta.

Nykyinen perustuslaki siis sanoo, että tasavallan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa, ja pääministeri johtaa valtioneuvostoa sen jäsenten kantojen yhteensovittamiseksi. Vuonna 2010 toinen hallitukseni viimeisteli nykyisen järjestelmän antamalla perustuslain muutosehdotukset, joista 58. pykälä siirsi mahdolliset ulkopolitiikan kiistakysymykset hallituksen ja presidentin välillä eduskunnan ratkaistaviksi. Tällöin presidentin on hyväksyttävä valtioneuvoston uusi esitys, jos se vastaa eduskunnan kantaa asiassa. Toinen tärkeä uudistuksessa tehty selkeytys koski pääministerin aseman vahvistamista siten, että hän yksiselitteisesti edustaa maatamme EU:n päämiesten kokouksissa.

Järjestelmä on kieltämättä monimutkainen, mutta kokemuksestani vuosilta 2003-2010 voin sanoa, että se toimii ylimmällä tasolla, kun nuo perustuslain edellytykset täyttyvät.

Viime vuosikymmenelläkin hallituksen ja hallinnon sisällä käytiin kyllä moninaisia vääntöjä, mutta se on yleisinhimillistä, eikä aiheuttanut maalle erityisiä haittoja. Viime vuosina on sitä vastoin myönnettävä, että julkisuuteenkin on tullut asioita, joiden taustalla on puutteellinen yhteensovittaminen, joskus vaakasuunnassa ja joskus pystysuunnassa.

Havaitsin kyllä jo viime vuosikymmenellä valtion lohkoutumisen turvallisuuskysymyksissä, vaikka samaan aikaan laajan eli monia hallinnonaloja koskevan turvallisuuden merkitys korostui. Nyt hybridiuhista puhuttaessa tämä ymmärretään yhä paremmin. Siiloutumisen ja reviirinvartioimisen sijasta tarvitaan aitoa koordinaatiota ja tiedonkulkua.

Samalla on käynyt yhä selvemmäksi yksi perustuslain uudistamien yhteydessä tehty virhe, nimittäin puolustusneuvoston lakkauttaminen.

Puolustusneuvostolla oli pitkä perinne itsenäisyytemme alkuvuosilta. Sodan jälkeen siitä säädettiin asetuksella vuonna 1957. Pääministerin puheenjohdolla toimineen puolustusneuvoston jäseniä olivat keskeiset puolustukseen liittyvät ministerit, ja sillä oli pääministerin alainen sihteeristö. Tasavallan presidentin osallistumisen aktiivisuus vaihteli eri aikoina.

Kun suhteellisen usein ja monimuotoisesti kokoontuneessa puolustusneuvostossa oli tarvittaessa läsnä myös alan ylintä virkamiesjohtoa, neuvostosta muodostui myös ylimmän poliittisen johdon ja turvallisuuden virkamiesjohdon vuorovaikutuspaikka. Tätä vuorovaikutuksen tarvetta korostaisin nyt erityisesti. Tarve koskee paitsi puolustusta myös kaikkia muita yhteiskunnan elintärkeitä sektoreita.

Puolustusneuvosto seurasi maan sotilaspoliittisen aseman kehitystä ja selvitti sen vaikutusta valtakunnan puolustukseen. Se tarkasti ja sovitti yhteen perussuunnitelmat ja tarkasteli rahoitussuunnitelmia. Maan johto saattoi myös antaa sille erityisiä tehtäviä. Se siis kattoi sen alueen, joka nyt jää tyhjäksi tapauskohtaisia päivän kysymyksiä käsittelevän UTVA:n sekä harvalla ja yleisellä tasolla toimivien ja nykyään vielä eriytyneiden selontekojen väliin.

Puolustusneuvostoa ei tietenkään ole tarpeen perustaa uudelleen, sillä kasvavan muutosvauhdin lisäksi ympäristössä sotilaallisen ja muun turvallisuuden osa-alueet kytkeytyvät yhä enemmän toisiinsa. Kumpikin tekijä korostaa kuitenkin yhä enemmän ylimmän valtionjohdon vastuulla olevaa laaja-alaista ja jatkuvaa yhteensovittamistarvetta. Se varmistaisi valtioneuvostolle myös rakenteelliset edellytykset olla aidosti perustuslain mukainen ulkopoliittisen päätöksenteon yhteistoiminnan toinen osapuoli.

Siksi on paikalla muodostaa aikaisempaa puolustusneuvostoa nykyajassa vastaava turvallisuusneuvosto, joka kokoaa yhteen valtioneuvoston tasolla kaikki turvallisuusalueet tehdäkseen ne tehokkaasti yhteen sovitetuksi.  Nykyinen virkamiestyönä toimiva turvallisuuskomitea toimisi valmistelevana foorumina.

Turvallisuusneuvosto siis seuraisi maan turvallisuuden ja turvallisuuspoliittisen aseman kehitystä ja selvittäisi niiden vaikutuksia valtakunnan sisäisen turvallisuuden järjestelyihin ja puolustukseen. Se tarkastaisi ja varmistaisi yhteen sovittamisen eri alojen suunnitelmissa sekä rahoitussuunnitelmissa. Sille voisi antaa myös erityisiä tehtäviä. Niistä merkittävä voisi olla tehtyjen päätösten toteutuksen seuranta ja valvonta.

Neuvosto toimisi pääministerin puheenjohdolla ja tarjoaisi säännöllisen kokoontumispaikan, jossa luontevasti korkein poliittinen johto ja korkein virkamiesjohto mahdollisine vaihtuvine asiantuntijoineen kävisi vuoropuhelua ja kaikki keskeiset toimijat pysyisivät ajan tasalla.

Kriisitilanteiden johtaminen on aina vaikeaa. Päätöksiä joudutaan tekemään usein puutteellisin tiedoin ja muut toimijat omilla päätöksillään saattavat muuttaa tilannetta koko ajan. Perusedellytyksistä on kuitenkin pidettävä huolta ja nämä liittyvät riittävään ennakointiin, hyvään tilannekuvatoimintaan ja selkeään johtamisjärjestelmään. Kansallinen turvallisuusneuvosto palvelisi mielestäni kaikkien näiden perustekijöiden tarpeita.

Matti Vanhanen