Suhtautuminen omistamiseen on ristiriitaista

Suhtautuminen omistamiseen ja riskinottoon jakaa poliittista kenttää yhä. Asetelma on jyrkentynyt. Vielä ensimmäisessä hallituksessani SDP tuki talouskasvua ja työllisyyttä suhtautuen käytännönläheisesti omistajuuskysymyksiin. Saimme paljon myönteistä aikaan. Tuolloin varallisuusvero poistettiin, yritysten sukupolvenvaihdosten tukemiseen tuli merkittävä huojennus, täysin kohtuuton perintöveron 3. luokka (48 %) poistettiin kokonaan ja yritysten omistajille tuli riskinottoon kannustava verottoman osinkotuoton raja 90 000 euroon (yhteisövero maksettiin luonnollisesti näissäkin yrityksissä). Tuntuu, että nyky SDP on täysin toinen puolue. Se esittää tuoreessa kannanotossaan noin puolen miljardin euron veronkiristyksiä juuri perintö- ja lahjaveroon sukupolvenvaihdoksissa, osinkoveron kiristämistä ja tasapuolisesti eri yritysmuotoja kohtelevan yrittäjävähennyksen poistamista. Kaikki nämä ehdotukset heikentäisivät tavallisten omaa rahaansa riskeeraavien yrittäjien toimintaedellytyksiä ja yritysten jatkuvuutta. SDP hyväksyi kyllä viime hallituksessa silmiään räpäyttämättä yhteisöveroa maksaville yrityksille hyvän 5 %:n verokevennyksen. Tietääkö SDP:n kannattajakunta, että tästä helpotuksesta 25 suurinta yritystä ja niiden omistajat saavat noin puolen miljardin verokevennyksen joka vuosi? Näisen yritysten omistajien asia kyllä saa hyväksynnän, mutta suhtautuminen yli 100 000 tavalliseen yritykseen ja niiden omistajiin on kuin luokkataistelun ajoilta.

Varallisuusvero on hyvä esimerkki. Se oli kateuden ajan vero. Sitä maksoivat yksityishenkilöt. Jos yksityishenkilö omisti vuokra-asuntoja tai yrityksen osakkeita, hän maksoi omaisuudestaan veroa riippumatta siitä, tuottiko omaisuus tai ei. Sen sijaan jos työeläkerahasto, kaupunki tai vaikka osuuskunta omistivat samanlaisia vuokra-asuntoja tai yrityksiä, ne eivät joutuneet maksamaan omaisuusveroa. Varallisuusvero suosi kasvotonta institutionaalista omistajuutta, mutta yksityinen omalla rahallaan vaurautta luova joutui kateusveron kohteeksi. Vero oli huono. Ulkomainen omistajakaan ei maksanut sitä vaan vero kohdistui vain yhteen omistajaryhmään.

Sama valitettava periaate näkyy perintö- ja lahjaverossa ja sen piirissä olevissa varallisuuserissä. Yritysten kannalta esim. ruotsalaisen omistajan Suomessa toimiva yritys ei joudu kerran sukupolvessa pohtimaan, paljonko yrityksestä on irrotettava varallisuutta perintöveron maksamiseen. Tai osuuskunta kauppaliikkeen omistajana ei joudu koskaan miettimään, miten rahoittaa seuraavan omistajasukupolven perintöveron maksu. Kadun toisella puolella oleva yksityinen kauppias joutuu sen miettimään. Veron ulkopuolella olevat omistajat voivat vahvistaa yrityksen taloudellista asemaa ilman, että valtio aika ajoin leikkaa yrityksestä osan itselleen. Perintöverossa on myös riski kohtuuttomuuksiin. Leski saattaa joutua maksamaan valtiolle kotinsa puolikkaasta tai alaikäinen joutuu maksamaan pahassa tilanteessa vanhempiensa kuollessa miljoonia enemmän perintöveroa valtiolle kuin täysi-ikäinen sisaruksensa. Yritysomaisuuden kohdalla perintövero kohdistuu yrityksen varallisuuteen. Jos jatkat vanhempiesi yritystä, jossa on 30 sorvia, niin vero niistä lasketaan sorvien arvon perusteella – ei sen perusteella, tuottavatko ne sinulle veron maksamiseksi. Jokainen perintöveron kanssa asioinut tietää sen, että peritystä kesämökistä ei voi realisoida veron mukaista prosenttia.

Perintö- ja lahjavero kannattaisi Suomessa korvata verotuksella, joka omaisuuden arvon sijaan keskittyisi joko sen omaisuuden oikeaan tuottoon tai perityn omaisuuden myynnistä myöhemmin syntyvään myyntivoittoon. Tällöin vero perittäisiin todellisista tuloista eikä omaisuuden arvosta. Tavoitteena olisi hyvässä verojärjestelmässä oltava se, että omaisuutta kohdellaan yhdenvertaisesti riippumatta siitä, millainen taho sen omistaa.

Kun Kataisen hallitus teki hyvän päätöksen alentaa yhteisöveroa 25 prosentista 20 prosenttiin, sen päätöksen virhe oli, että alennus pyrittiin rahoittamaan kiristämällä osinkoverotusta tavalla, joka kohdisti kiristyksen vain kotimaisiin omistajiin. Yhteisöveron alennus auttoi yhteisöveron piirissä olleita osakeyhtiöitä ja arvioin, että puolet alennuksen hyödystä meni 25 suurimmalle yrityksellemme ja erityisesti niiden ulkomaisille omistajille. Kyse ei ole vähäpätöisestä asetelmasta: muistaakseni noin 70 prosenttia Suomessa maksetuista osingoista menee ulkomaille. Sipilän hallitus tasapainotti tätä antamalla samansuuruisen 5 prosenttiyksikön kevennyksen (yrittäjävähennys) verotukseen niille noin 100 000 yritykselle, jotka eivät hyötyneet yhteisöveron alennuksesta. Tämä oli yhdenvertaisuuden takia välttämätön päätös. SDP sen sijaan on vaatinut toistamiseen tämän Sipilän hallituksen tekemän verokevennyksen perumista. SDP puolustaa siis tekemäänsä verokevennystä suurimmille yrityksille, mutta samaa ei saisi antaa pienille omistajayrittäjille. Mistä tämä ristiriita johtuu? Taustalla on SDP:llä ajattelu, joka erottaa yrityksen ja omistajan toisistaan. Teoriassa niin pitääkin tehdä ja esim. julkisissa yhtiöissä eli pörssiin listatuissa yhtiöissä näin onkin. Mutta raja omistajan ja yrityksen välillä hälvenee mentäessä kohti pienempiä yrityksi, joissa usein yrittäjä on henkilökohtaisellakin omaisuudellaan vastuussa yrityksestä. Tällöin yrittäjän omasta näkökulmasta kyse yrityksen menestymisessä on kyse myös henkilökohtaisesta menestyksestä. Tällaisille yrittäjille yrityksen maksama yhteisövero ja omistajan maksama osinkovero on yhtä kokonaisuutta. Yrityksen perimisestä maksettava perintövero myös on faktisesti tuloutettava tavalla tai toisella yrityksen varallisuudesta. Tällöin perijä ensin maksaa kovankin osinkoveron yrityksestä irrottamistaan rahoista ja sen jälkeen käteen jäävällä summalla perintöveron valtiollle. Tai metsää perivä myy puuta, maksaa siitä myyntivoittoveron ja loppusummalla sitten perintöveron. Tosiasiassa veron kokonaismäärä on tällöin jotain aivan muuta kuin pelkkä perintövero.

Osa vasemmistolaisista talousajattelijoista – ja on samaa hengenheimolaisuutta markkinaliberaaleissakin – kyseenalaistaa  koko perimysoikeuden. Heidän mielestään oikeudenmukaisuuden kannalta karttunut oamisuus olisi luovutettava valtiolle ja jokainen nuori polvi aloittaisi samalta viivalta. Tällaisen järjestelmän lopputuloksena olisi se, että kaikki merkittävämpi omaisuus ajautuisi institutionaaliseen omistukseen eikä henkilökohtaisen riskinoton houkutinta jäisi jäljelle. Myös ajatus, että korkealla perintöverolla ”pakotetaan” aina sukupolvenvaihdosvaiheessa hakemaan yritykselle tai muulle omaisuudelle uusi markkinahinta ja uusi omistaja, on elämälle hyvin vieras. He, jotka pelkäävät, että perinnön saava sukupolvi ei osaa hoitaa yritystä hyvin, voivat olla rauhassa. Jos jatkajat epäonnistuvat, he luovat tilaa markkinoilla etevemmilleen. Niinhän kilpailu toimii.

SDP esitti tuoreessa veroesityksessään myös listaamattomien yritysten osinkoverotuksen huojennuksesta luopumista. Tämä on outoa, koska juuri SDP:n kanssa nykyinen järjestelmä luotiin ykköshallituksessani. Ei näitä järjestelmiä jatkuvasti pidä muutella. SDP:n mallilla toimien 100 euron voiton tehnyt yritys ensin maksaa 20 euroa yhteisöveroa. Sen jälkeen yrittäjälle kuuluvasta osingosta otettaisiin pääomavero ja kun siihenkin SDP:n mielestä pitää tehdä korotus, niin 35 prosenttia olisi jäljelle jääneestä 80 eurosta 28 euroa. Näin yrittäjä maksaisi 100 euron tuloksesta veroa yhteensä 48 euroa eli 48 prosenttia. ( kaikki yritykset eivät tietenkään nosta koko voittoa yrityksestä). Palkansaajan pitää tienata todella paljon yltääkseen 48 prosentin veroon eikä hän joudu ottamaan samanlaista riskiä kuin yrittäjä tulonsa ansaitsemiseksi – eikä joudu sijoittamaan pääomaa työpaikkaansa. Yrittäjän verotuksen on oltava riskinottoon kannustava ja siksi lievempää kuin vastaavan palkkatulon verotus.

Vuoden 2009 pankkikriisin jälkeen tarve omalle pääomalle on kasvanut merkittävästi. Tätä vasemmisto ei ole ottanut omassa ajattelussaan huomioon. Investointien rahoittamiseksi yrityksellä/omistajalla on oltava selvästi aiempaa enemmän omaa pääomaa riskin ottamiseksi saadakseen lainoitusta. Tämä on sinällään terve suunta, mutta ns. velkavivunkaan käyttämisestä investointien tarvitsemien suurten pääomien keräämiseksi ei pidä luopua. SDP ei mielestäni tätä oman pääoman tarvetta ole tiedostanut. Vaalikaudella 2011-2015 se kiristi tuntuvasti osinkoverotusta, perintöverotusta ja pääomatulojen veroa. Käytännön päätökset menivät siis eri suuntaan kuin mitä kiristyneen pankkisääntelyn oloissa olisi pitänyt tehdä. Tässä on yksi syy siihen, miksi Suomi Kataisen/Stubbin hallituskaudella ei päässyt kiinni muun Euroopan nousukauteen. Ja nyt SDP uusissa esityksissään jatkaisi tätä virhesuuntaa jos pääsee valtaan.

Minusta tulevaisuuden yritysverotusta ja omistajuutta koskevan verotuksen pääperiaatteita olisi oltava:

– verotuksen on kannustettava riskinottoon

– verotuksen on annettava edellytykset kartuttaa yksityistä varallisuutta sukupolvien yli

– omaisuutta on verotettava sen tuottoa tai myyntivoittoa verottamalla

– velkaa ja omaa pääomaa on kohdeltava keskenään yhdenvertaisesti

Suomessa merkittävin varallisuus on kasautumassa institutionaaliseen omistukseen. Työeläkeyhtiöt, valtio, kunnat, osuuskunnat ja säätiöt ovat usein yksityisiin nähden omistuksen tai pääomatulon verotuksessa edullisemmassa asemassa.Merkittävä osa kansantaloutemme ylijäämästä kasautuu tämän kasvottoman omistuksen piiriin. Tälle omistukselle tyypillistä on riskinoton välttäminen. Ilman sellaista riskinottoa, jossa ihminen laittaa omat rahansa, kaiken aikansa ja kunniansa ideansa onnistumiseen, ei uutta synny. Suomen heikkous on ns. mittelstand yritysten vähyys. Kaikki edellä kirjoitettu on osin vaikuttamassa siihen, että mittelstandin edellyttämiä omistajia meillä on valitettavan pieni joukko. Perimmältään hyvin poliittisissa mielipide-eroissa liittyen yritys- ja omaisuusverotukseen on kyse mielipide-erosta, millaista omistajuutta Suomeen tahdotaan.

Matti Vanhanen