Sotaharjoitus

Kuulin tänään perjantaina radiosta presidentin toiveen, että eduskunnan ulkoasiainvaliokunta ja puolustusvaliokunta lausuisivat 20-luvun alun pääsotaharjoituksen mahdollisesta kansainvälisestä osallistumisesta. Vasta sen jälkeen TP-utva (presidentin ja hallituksen ulkoasiainvaliokunnan yhteiskokous) tekisi alustavan linjauksen kutsutaanko kansainvälisiä joukkoja tuohon harjoitukseen.

Puolustusvoimien harjoittelua koskevat päätökset kuuluvat hallituksen ja presidentin tehtäviksi. Eduskunta on edellyttänyt, että saamme kansainvälisistä harjoituksista ajallaan tiedot.

Toki ulkoasiainvaliokunta eduskunnassa voi lausua asiasta etukäteenkin, mutta tavallisesti otamme kantaa jos sitä pyydetään, kun ensin tiedämme valtiojohdon ehdotuksen. Arvelen, että monet valiokunnan jäsenet tulevat penäämään sitä, mitä TP-utva esittää päätökseksi. Vastuusuhteet kannattaa pitää selkeinä, eikä kannata ottaa tavaksi valmisteluvastuun siirtämistä eduskuntaan.

Omat lähtökohtani ovat selvät. Puolustusvoimien pitää harjoitella tarpeensa mukaisesti ja harjoittelutapa lähtee aina näistä tarpeista. Kansainvälistä kokemusvaihtoa saamme vuosittain noin 80 kansainvälisestä harjoituksesta. On täysin mahdollista, että kerran kahdessa vuodessa järjestettävään pääsotaharjoitukseemmekin kutsutaan muiden maiden sotilaita –  jos siihen on harjoitustarpeen kannalta tarvetta.

Harjoituksella on aina oltava tarkoitus – asetelma – jota varten harjoitellaan. Tämä tarvittaisiin ensin, jotta kyetään arvioimaan millaista kansainvälistä osuutta siinä tarvitaan.

Ulkopoliittista harkintaa tarvitaan mm. siinä, millaisen viestin tai ehkä tahattoman viestin harjoitus lähettää muihin maihin. Pääviestin on aina oltava, että harjoittelemme puolustusta, kehitämme kykyjämme ja harjoituksella vastataan nykyaikaisimpiin tarpeisiin. Sen sijaan sellaista viestiä ei nyt pidä lähettää, joka tulkittaisiin yritykseksi näyttää poikkeuksellista voimaa. Jos voiman näyttöön liittyy sellaisia ulkomaisia joukkoja, joiden mukanaolo tositilanteessa ei ole varmaa, saattaisi harjoitus pahimmillaan tehdä karhunpalveluksen uskottavuudellemme. Viestit on siis harkittava tarkkaan.

Kun on kuultu, että harjoituksella harjoiteltaisiin kansainvälisen avun vastaanottamista, olisi sekin luonnollinen ja täysin hyväksyttävä harjoituksen syy. Avun saannin harjoittelu on ehkä syytä pitää yleisellä tasolla. Vaikka meillä kuinka on intressinä vahvistaa EU:n perussopimuksen solidaarisuuden arvoa, kannattaa tarkoin harkita vedotaanko siihen ja sen velvoitteisiin. Jos sitä yritetään, täytyy taustalla ensin hiljaisuudessa neuvotella, että kutsu varmasti hyväksytään.

Uskon, että lopputulos on sellainen, että omaan harjoitukseemme kutsutaan jonkin verran ulkomaisia sotilaita ja heidän läsnäolonsa vastaa sitä, mihin aiemminkin on totuttu.

Yhden näkökulman haluan sanoa mahdollisimman selvästi. Lehdistö on usein otsikoinut harkinnassa olevan harjoituksen suursotaharjoitukseksi. Nimikkeessä on juuri se virhe, johon ei pidä sortua. Maailmantilanne ei ulkopoliittisesti todellakaan ole sellainen, että Suomen pitäisi ensimmäisenä ryhtyä valmistaumaan suursodan varalta. Suursodan mahdollisuudella elämöinti olisi aivan väärä viesti tulkinnaksemme Euroopan turvallisuustilanteesta. Ei siis ole ihme, että poliitikkojen puolelta on alusta asti suhtauduttu kielteisesti aina kun on kysytty valmiudesta hyväksyä suursotaharjoitus. Haluan alleviivata, että puolustusministeri Jussi Niinistö ei ole kertaakaan tätä virhettä tehnyt ja ylipäätään hän on mielestäni toiminut täysin valtuuksiensa puitteissa nostaessaan ehdotuksen esille. Myös presidenttiä hän on informoinut oikea-aikaisesti. Tätä koskevat väärät tiedot on puolin ja toisin oikaistu.

Matti Vanhanen