PUHE VALKEAKOSKEN SEUDUN PAASIKIVI-SEURAN 30-vuotisjuhlassa

Arvoisa juhlayleisö

Luin tuoreeltaan Raija Orasen kirjan Paasikivestä. Tämä faktassa pitäytyvä, mutta siihen inhimillistä fiktiota tuova kirja tuo silmien eteen itsenäisyytemme ensimmäiset vuosikymmenet ja sodan kuin nopeutetussa elokuvassa. Se kertoo pienestä suuntaansa hakevasta maasta, joka hädän hetkellä joutui huomaamaan, että apua ei tule mistään ja omat suhteet suureen naapurimaahan olivat jääneet vuosien kuluessa täysin hoitamatta. Ja oman puolustuksen rakentaminen oli retuperällä. Tämä puhe ei ole tarkoitettu kirja-arvosteluksi, mutta suosittelen kirjaa elävästä historiasta kiinnostuneille. Tuolloin huonon politiikan korvasi erityisesti Talvisodan ratkaisevina viikkoina armeijan torjuntataistelu. Se antoi poliittiselle johdolle aikaa tuskailla sen kanssa, koska tunnustetaan sen hetkiset tosiasiat siitä, että ollaan yksin, apua ei saada eivätkä omat voimat kauaa kestä. Koko asetelmaa kannaltamme heikensi vielä poliittisen johdon keskinäiset mielipide- ja analyysierot tilanteesta. Kyky ylläpitää luottamuksellista yhteyttä kannaltamme tärkeisiin maihin oli heikko. Nuorella valtiolla ulkopolitiikan hoito oli harjoittelua – ja sitä yritettiin tehdä vasta hädässä. Sodan kokemukset reaalipolitiikasta, voimapolitiikasta ja geopolitiikasta iskostuivat Mannerheimin, Paasikiven ja myöhemmin myös Kekkosen kautta vuosikymmeniksi asetelmaksi, jossa pyrittiin noudattamaan status quo:a. Kekkosen vuosikymmeninä sen puitteissa askel askeleelta edettiin läntisen taloudellisen integraation suuntaan. Taloudellinen yhteistyö oli muurinmurtaja, jonka rinnalla luonnollisesti myös poliittinen liikkumatila asteittain lisääntyi. Tämä tie oli meille äärimmäisen pitkä ja matkan varrella Neuvostoliittokin hajosi. Silläkin oli vaikutusta asemaamme.

Ylipäätään kannattaa panna merkille kansainvälisen politiikan vaikutukset historiamme kaikkiin valtiollisiin merkkitapahtumiin. Napoleonin sodat loivat tilan autonomisen Suomen synnylle. Venäjän ja Japanin sodan ajoilla oli heijastuksensa yksikamarisen eduskunnan synnylle, ensimmäisellä maailmansodalla ja Venäjän vallankumouksella itsenäistymisellemme, toisella maailmansodalla puolueettomuuspolitiikkamme syntyyn. Neuvostoliiton hajoaminen synnytti koko Eurooppaan uuden tilanteen. Millaista aikaa elämme parhaillaan – sen historia vasta piirtää kunnolla näkyviin.

Paasikiven rooli oli keskeinen Tarton rauhanneuvotteluissa 20-luvun alussa ja uudelleen toisen maailmansodan edellä ja sen aikana eri neuvotteluissa Neuvostoliiton kanssa. Nämä kokemukset johtivat siihen, että hän edusti presidenttikaudellaan politiikkaa, joka otti huomioon sodan kokemukset, Neuvostoliiton vahvuuden, rauhansopimuksen, YYA-sopimuksen ja oli tässä kaikessa äärireaalipoliitikko. Niissä olosuhteissa.

Kekkonen taas sodan alkuvaiheissa oli äärimmäisen tiukalla linjalla eikä hyväksynyt myönnytyksiä. Sodan kuluessa hänen analyysinsa sodan lopputuloksesta ja Saksan häviämisestä muuttui ja hänkin omaksui Paasikiven suuhun laitetun toteamuksen: ”Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen”. Kekkonenkin omaksui Neuvostoliiton ”legitiimit turvallisuusintressit” Leningradin lähellä, jota myös Mannerheim oli aina vanhana venäläisenä kenraalina tuonut esille.

Kannattaa muistaa se, että yksinäinen asemamme ei kovin nopeasti muuttunut. Vielä Pariisin rauhansopimusta määrättäessä Suomi joutui toteamaan, että se ei saanut ”neuvotteluissa” tukea mistään.

Suomen YK-jäsenyys ja jäsenyys Pohjoismaiden neuvostossa 50-luvulla käynnistivät asteittaisen kehityksen, jolla oli selvä suunta. Meidän piti päästä normaaliin kansainväliseen yhteyteen. Tämä tie huipentui 90-luvulla Suomen EU-jäsenyyteen.

Nyt kun hyppään nykyhetkeen, niin mikä on asemamme. Me olemme laajasti ja syvästi mukana kansainvälisessä yhteistyössä. Kuulumme lähes jokaiseen verkostoon, minkä kuvitella saattaa Natoa lukuun ottamatta. Sotilaallisen vakauden säilyttäminen Itämerellä tai ainakin sen pohjoisosissa onkin tärkein jäljellä oleva opetus Mannerheimin, Paasikiven ja Kekkosen ajoista.

Kun tulin reilun neljän vuoden poissaolon jälkeen takaisin eduskuntaan viime keväänä, havaitsin, että eräänlainen henkinen erkaantuminen Venäjästä on silmiinpistävää. Yhä vähemmän on ihmisiä, jotka ovat aidosti tehneet töitä Venäjän tai Neuvostoliiton kanssa. Luonnehtisin, että monet eivät enää edes välitä Venäjästä johtuen sen politiikasta.Yhteydenpito on rajallista johtuen myös Ukrainan kriisiin liittyvistä sanktioista. Onko tässä jotain samaa itsenäisyytemme varhaisiin vaiheisiin verrattuna? Ja kuitenkaan Venäjä ei ole mihinkään kadonnut. Tuossa se on rajamme takana yhä. Siellä on jälleen kerran hallitus, jonka johdolla Venäjä harjoittaa erilaista politiikkaa kuin lähimmät viiteryhmämme tekevät. Venäjän linja on kannaltamme ongelma, mutta se ei poista Venäjää naapuristamme. Sen kanssa on elettävä.

Oman armeijamme tilanne sotaan jouduttaessa ei ollut häävi, mutta kansalaisten yhteinen tahto oli korvaamaton. En tässä puheessa arvioi, millainen nykyarmeijamme tilanne on, mutta sen sijaan pohdin kysymystä avun saannista.

Arvelen, että 30-luvun lopussa ongelmia oli monia. Suurvaltojen väliset sopimukset ja toisaalta niiden välillä olleet intressiristiriidat johtivat asetelmaan, jossa Suomen asema tai Suomen tukeminen eivät olleet selviä asioita. Tilanteen monimutkaisuutta kuvannee se, että lopulta Neuvostoliitto taisteli Suomea vastaan myös USA:n antamalla tuella. Suomen oma linja ei myöskään ollut kirkas ja yhteydenpito kannaltamme keskeisin maihin ei ollut riittävällä tasolla eikä riittävän pitkäjänteistä, jotta aito luottamus olisi voinut syntyä. Iso-Britanniakin julisti meille sodan. Erityisesti Ruotsilta kaivattiin apua ja sitä eri muodoissa saatiin paljon, mutta pitkin 30-lukua monet suomalaiset olivat työskennelleet sen puolesta, että Ruotsisuhde heikkenisi. Nykymittarilla arvioisin, että 30-luvulla ulkopolitiikkamme ei ollut selkeää, viestit täältä olivat usein ristiriitaisia – esittäjästä riippuvia – ja johdonmukaisuutta puuttui. Eräs lopputulos tästä oli se, että Talvisodan ratkaisevan vaikeina viikkoina jouduttiin toteamaan, että tarvittavaa tukea ei tule mistään. Illuusioita ehkä saatavasta avusta oli ilmassa, mutta ne eivät pohjautuneet realistiseen tilannearvioon.

Nykymaailmassa tämä kuvio on erilainen. Uskon, että hankintamielessä asemamme on nyt vahva. Hankintojen suhteen puolustusvoimat on tehnyt pitkäaikaista yhteistyötä ja väylät ovat olemassa. Yhteistyökumppaneiden saamisen näkökulmasta läntinen Eurooppa on poliittisesti ja taloudellisesti yhdentynyt ja ei ole samaa vihollisuuksien ja intressiristiriitojen kehikkoa, jossa 30-luvun lopussa elettiin. Asetelma on selkeämpi ja paljon turvallisempi.

Puhuttaessa sotilaallisesta avusta meillä keskustelu yleensä aina päätyy Natoon. Nyt avaan keskustelua kuitenkin hieman toisesta näkökulmasta enkä tässä puheessa arvioi Natosuhdettamme. Sen haluan kuitenkin sanoa, että samalla tavalla kuin turvallisuuskeskustelussa ei saa koskaan unohtaa Venäjää, ei saa myöskään unohtaa Natoa. Molemmat muokkaavat turvallisuusympäristöämme.

Keskusteltaessa EU:n mahdollisesta puolustuksesta lopputulos on yleensä aina toteamus, että EU:lle ei rakenneta Naton kanssa päällekkäistä järjestelmää ja että Nato on sen jäseninä oleville EU-maille yhteisen puolustuksen väline. Olin niissä perussopimusneuvotteluissa mukana, joissa monet Natomaat yksiselitteisen selvästi halusivat kirjata tämän näkyviin myös unionin perussopimukseen – ja siellä se nyt seisoo. Ja kaiken lisäksi linjaus on ymmärrettävä.

Omassa keskustelussammekin EU:n puolustusulottuvuutta tarkastellaan yleensä aina siitä lähtökohdasta käsin, että voisiko EU perustaa oman armeijan. Ei osata ajatella sitä, että yhteinen puolustus saattaa tulevaisuudessa olla muutakin kuin kiinteä yhteinen armeija – se voi mielestäni olla myös kansallisten armeijoiden ryhmittymistä yhteiseen puolustukseen.

Mitä unionin perussopimus sanoo tähän liittyen?

Perussopimuksessa todetaan tavoitteena olevan: ”asteittain määriteltävän yhteisen puolustuspolitiikan, joka voi johtaa yhteiseen puolustukseen”. Puolustuspolitiikka on maallikkokielellä sanottuna lähinnä yhteistyötä materiaalikysymyksissä.

Sopimuksella jäsenmaat ovat myös sitoutuneet: ”jäsenmaat sitoutuvat asteittain parantamaan sotilaallisia voimavarojaan”.

Tärkeä kappale on seuraava: ”Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissä olevin keinoin YK:n peruskirjan 51 artiklan mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenmaiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen. Tämän alan sitoumusten on oltava Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaisia ja Pohjois-Atlantin liitto on jäseninään oleville valtioille edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin.”

Tästä kappaleesta kannattaa nostaa neljä asiaa esille. Yksi oli jo edellä mainitsemani linjaus, että unioni ei rakenna kilpailevaa järjestelmää Natolle. Toinen on se, että tämä ei muuta sotilaallisesti liittoutumattomien maiden asemaa, elleivät ne itse sitä halua. Kolmas on se, että velvollisuus auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutuvaa on oltava linjassa Naton asiasta lausuman kanssa. Neljäs on kuitenkin ylivoimaisesti tärkein: tämä on vahva 28 jäsenmaan keskinäinen sitoumus toisilleen auttaa hätään joutunutta. Kyseessä on poliittinen sitoumus ilman sotilasliitolle ominaista organisaatiota tai päätöksentekomekanismeja. Mutta toisaalta voidaan sanoa, että ei Natokaan ryhdy mihinkään, ellei siellä vallitse keskinäistä solidaarisuutta ja poliittista tahtoa auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta.

Puheeni kannalta kuitenkin olennaisin perussopimuksemme määräys kuuluu seuraavasti:

”Yhteinen turvallisuus ja puolustuspolitiikka voi johtaa yhteiseen puolustukseen, jos Eurooppa-neuvosto niin päättää, ja jos jäsenvaltiot Eurooppa-neuvoston suosituksesta hyväksyvät päätöksen valtiosääntöjensä asettamien vaatimusten mukaisesti.”

Tästä artiklasta on syytä nostaa esiin monta huomiota. Ensiksi on erittäin tärkeää, että olemme luoneet valmiin perussopimustasoisen juridisen menettelyn, jolla kriisitilanteessa niin haluttaessa voidaan siirtyä yhteiseen puolustukseen. Eurooppa-neuvostolla eli huippukokouksella on valta yksimielisellä päätöksellä ottaa tämä askel ja toteutuakseen se vaatii nopeat kansalliset käsittelyt – ei kuitenkaan aikaa vievää valtiosopimusten ratifiointia. Syksyn 2008 talouskriisiin joutuessamme ja sen jälkeen eurokriisin kohdalla havaittiin se, että perussopimus ei tuntenut tällaista talouskriisiä ja unionilta puuttui paitsi kriisirahastot myös päätöksentekomandaatti vastata kriisiin. Sen seurauksena ensimmäiset tärkeät päätökset neuvoteltiin EU:n puitteissa, mutta päätökset tehtiin tosiasiassa jäsenmaiden päätöksinä – ei unionin päätöksentekona. Kriisivuosien aikana järjestelmät saatettiin tasolle, jossa niiden pitää olla.

Sotilaallisessa kriisissä ei tietysti olisi aikaa juridiikkaa säätää – siksi on arvokasta, että tämä perusartikla on olemassa. Sen sisältöä ei ole onneksi missään tositilanteessa tarvinnut testata.

Tätä pykälää on aina tulkittu osana unionin finalite -keskustelua, siinä ajattelutapa on, että vähitellen puolustuspoliittinen yhteistyö tiivistyy niin paljon, että sitten kaiken ollessa kypsää, voidaan tehdä tällainen syvään yhteistyöhön johtava päätös yhteisestä puolustuksesta, joka rakentuisi yhteisen armeijan ympärille. En ole varma tulemmeko tätä näkemään koskaan viitaten mm siihen mitä Naton tehtävästä on sanottu.

Haluaisin nostaa kuitenkin tähän tulkintamaailmaan reaalielämästä lähtevän tulkinnan.

Jos jokin jäsenmaa joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Mitä tapahtuisi? Olen varma, että unionin toimielimet olisivat välittömästi koolla. Jos kyseessä olisi Natomaa, kokoontuisi Nato luonnollisesti ja päättäisi toimenpiteistään. Mutta siinäkin tilanteessa uskon, että EU-linjaisi myös diplomaattiset ja taloudelliset toimet tilanteessa. Mentäisiin luultavasti äärimmäisiin taloudellisiin pakotteisiin ja käynnistettäisiin laaja diplomaattinen toiminta tilanteen ratkaisemiseksi.

Mutta pidän luultavana, että hyökkäyksen kohteeksi joutuva jäsenmaa vetoaisi tähän artiklaan ja esittäisi, että Eurooppa-neuvosto päättäisi jäsenmaiden ryhmittämisestä yhteiseen puolustukseen, jonka käsitteen alla kaikki diplomaattiset, taloudelliset ja jäsenmaiden sotilaalliset toimet suunniteltaisiin.

Ihmettelisin, ellei tällaista esitystä tehtäisi ensimmäisenä päivänä. Jos Suomi olisi ollut marraskuun lopussa 1939 EU:n jäsen, meiltä olisi varmasti lähtenyt välitön esitys Eurooppa-neuvoston puheenjohtajalle.

Käsite ”yhteinen puolustus” ei kerro, millaisia sotilaallisia voimavaroja kunkin jäsenmaan olisi osoitettava. Saattaa olla, että joku vastustaisi päätöstä ja yksikin vastustava ääni estäisi päätöksenteon. Siinä mitattaisiin solidaarisuuden astetta. Jos päätös tehtäisiin, syntyisi valtava urakka miettiä, millaiseen yhteiseen puolustukseen ja miten organisoiden jäsenmaat ryhmittyisivät. On helppo eritellä millaisia mahdollisia vaikeuksia meillä olisi asennoitua tilanteeseen riippuen siitä, onko konflikti etelässä, pohjoisessa vai idässä. Mutta se on hyvä tiedostaa, että ensimmäisellä kerralla tehty linjauksemme asemoisi meidät myös tulevaisuuden mahdollisiin konflikteihin. Ja jos hyökkäys kohdistuisi meihin, uskon, että pyytäisimme tämän artiklan käyttöönottoa.

Minulla ei ole vastauksia siihen, miten unionin jäsenmaat tai me menettelisimme, mutta siitä olen varma, että sodan syttyessä Eurooppa-neuvoston soikea pöytä olisi yksi pääareenoista, jossa mekin olisimme kantamassa vastuusta perussopimuksen artiklasta, jossa olemme sitoutuneet velvollisuuteen antaa apua.

Nostin tämän kysymyksen esiin, koska tosielämän maailmassa me joutuisimme tämän kaltaiseen kysymyksenasetteluun, vaikka unionilla ei ole armeijaa. Itse asiassa Suomen intressissä olisi käydä komission puheenjohtaja Junckerinkin ääneen pohtimaa puolustuskeskustelua – ei niinkään EU:n armeijan näkökulmasta – vaan jäsenmaiden ja niiden kansallisten armeijoiden yhteistoiminnan näkökulmasta ja siitä, miten EU Naton rinnalla tai ilman Natoa eri tilanteissa reagoisi.

EU on usein joutunut kriisitilanteissa päivittämään toimintaansa ja mikäli sotilaallinen kriisi osuisi joskus jonkun EU-maan kohdalle, luultavasti tällainen kriisi pakottaisi EU:n muutamassa päivässä ratkaisemaan, millä tavalla unioni unionina ja jäsenmaat toisilleen, vastaavat perussopimuksen antamasta suunnasta. Kriisit ovat itse asiassa muokanneet unionin todellista toimintaa enemmän kuin perussopimusmuutokset. Finanssikriisi ja hetkeä myöhemmin joidenkin euromaiden velkakriisi muokkasivat sekä yhteistoimintakykyä että tosiasiallista yhteisvastuuta nopeasti. Viime viikkoina olemme nähneet, miten maahanmuuttokriisi on johtanut solidaarisuuspäätöksiin ja myös äänestyksillä näytettyyn avoimeen poliittiseen ristiriitaan.

Suomelle valintatilanne sotilaallisessa kriisissä olisi äärimmäisen tärkeä – ei olisi välttämättä aikaa laatia laajoja turvallisuuspoliittisia selontekoja vaan tilanne vaatisi nopeita poliittisia johtopäätöksiä.

Mainitsemattakin on selvää – vaikken tässä puheessa sitä laajemmin käsittele tai perustele – että Suomen tärkein väline turvallisuutemme puolesta on ylläpitää vakautta lähialueellamme viisaalla ulkopolitiikalla. Itämeri ja arktinen alue ovat seutuja, joissa jännitys voi lisääntyä, ellemme yhteistyössä muiden kanssa huolehdi vakaudesta. Ulkopolitiikan laiminlyöntejä tai virheitä on vaikea korvata millään muualla. nykymaailmassa korostaisin myös kahta muuta seikkaa. Ensimmäinen on taloudellisesta toimintakyvystämme huolehtiminen. Taloudellinen itsenäisyys synnyttää myös yhteiskunnan, jota on vaikeampi häiritä muutoinkaan. Ja toinen seikka on se, että EU-yhteistyössä solidaarisuuden odottaminen edellyttää, että itse on systemaattisen solidaarinen niissä asioissa, joissa muut tarvitsevat ymmärrystä ja apua. Tähän ehkä paremmin kuin mihinkään muuhun sopii varoitus ajattelusta, että voisimme vain poimia rusinat pullasta. Tähän liittyy myös ajankohtainen ongelma, josta kuulin tuoreeltaan viisaan pohdinnan: turvapaikkakriisi aiheuttaa EU:n sisällä niin paljon ristivetoa, että se saattaa heikentää keskinäistä solidaarisuutta muissakin turvallisuusasioissa. Mielestäni on ollut oikein, että Suomen hallitus on selkeästi kertonut olevamme valmis kantamaan oman osamme tästä poikkeuksellisesta koko Eurooppaa koskevasta taakasta, vaikka emme kannata sitä, että EU tekee pakottavia päätöksiä tällaisissa asioissa. Yhteisessä veneessä oleminen pitää meidän puolelta myös viestiä selkeästi.

Kun unionimaiden kesken turvallisuusasioissa ei ole vakiintuneita rakenteita vaan mahdollinen yhteistoiminta perustuu enemmän jäsenmaiden keskinäiseen tahtoon ja solidaarisuuteen, on sitäkin suurempi syy pyrkiä korvaamaan rakenteiden puuttumista johdonmukaisuudella poliittisen solidaarisuuden rakentamisessa. Tämä on tärkeä pitää mielessä nyt kun EU joutuu vastaanottamaan suuren turvapaikanhakijoiden vaelluksen ja unioni yrittää löytää ratkaisuja, joihin kaikki sitoutuisivat. Tällaiset kysymykset ovat mielestäni yhteisiä. Kun Suomen hallitus seuraavan kerran päivittää unionipolitiikkansa prioriteetteja, kannattaa yhdeksi tärkeimmäksi asettaa työ keskinäisen yhteisymmärryksen ja solidaarisuuden lisäämiseksi. Yhteenkuuluvuuteen liittyvä pääoma on sellaista omaa pääomaa, joka on hankittava etukäteen. Kriisien osuessa kohdalle, sitä ei kyetä enää silloin hankkimaan.