Kotimainen maatalous tuottaa turvallisuutta

Maataloustuet ja viime viikkoina erityisesti lisämääräraha satovahingoista kärsiville tiloille ovat virittäneet keskustelua kotimaisen ruoantuotannon järkevyydestä. Keskustelu käydään umpiossa silmät maailman muutoksille ja ruokapulalle ummistaen.

Nyt kysytään, miksi maatalousyrittämisen riskejä ei maksateta täysimääräisesti viljelijöillä. Myös omavaraisuuden ja nälänhädän yhteys tuntuu katkenneen.

Nämä monelle itsestään selvät kysymykset vaativat kärsivällistä avaamista. Yhä useampi suomalainen poimii elintarvikkeet kaupan hyllyltä, eikä kotimaisen ruoantuotannon kannattavuuskriisi näy tunnistettavasti kuluttajille. Maailman levottomuuksien lisääntyminen ja ilmastonmuutoksen vaikutukset tiedostetaan, mutta omavaraisuuden ja turvallisuuden yhteys tunnistetaan heikosti.

Yksi paradokseista onkin, kuinka Suomessa usein samat ihmiset kannattavat Suomen liittymistä sotilasliittoon argumenttinaan turvallisuuden lisääminen, mutta haluavat lopettaa alkutuotannon tukemisen. Että Suomi paikkaisi omavaraisuuden alenemisen aiheuttaman turvallisuusvajeen liittolaisilla ja aseilla?

Turvallisuuden syy- ja seuraussuhteet hahmottuvat osalle helpommin, kun kyse on traditionaalisesta turvallisuudesta, kuten alueiden puolustamisesta. Itsellisen talouden ja omavaraisuuden sekä kansallisen eheyden ymmärtäminen turvallisuutta tuottaviksi tekijöiksi ei käy yhtä vaivatta.

Ravinnon riittävyys on globaali huolenaihe. Maapallon väestönkasvu on huimaa. Samaan aikaan kuivuus, maa-alojen pilaantuminen ja eroosio sekä ilmaston lämpeneminen lisäävät tuotannon haasteita eniten juuri siellä, missä syntyvyys ja köyhyys ovat korkealla tasolla. Yksin Afrikan väestön on määrä kasvaa nykyisestä hieman yli miljardista kahteen miljardiin lähimpien vuosikymmenten aikana.

Suomi korostaa ruokaturvaa kehitysyhteistyössä yksimielisesti, mutta sisäpolitiikassa emme kykene samaan. Kokemuksesta voin sanoa, ettei kotimaisen maatalouden hyväksi toimiminen ole ollut koskaan helppoa, olipa hallituskumppanina mikä puolue tahansa.

Ruoan turvallisuudessa ja antibioottivapaudessa Suomi on kärkimaa. Suomella on rikkaana valtiona velvollisuus kehittää myös ruoantuotantoa tehokkaammaksi ja ilmastoystävällisemmäksi. Tämä riippuu viljelijöistä. Toisaalta ympäristöön panostaminen ja toiminnan kehittäminen jäävät helposti taka-alalle, jos työ on päivästä toiseen kannattavuuden kanssa kitkuttelua.

Siksi myös poliittisen sitoutumisen on oltava vahvaa: on turvattava toimintaedellytykset riittävällä tukipolitiikalla ja keskipitkän sekä pitkän aikavälin toimilla.

Toisen hallitukseni aikana Suomi sitoutui ravinteiden kierrätyksen mallimaaksi. Siitä lähti käyntiin laajemmin kiertotalouden edistäminen. Sittemmin Sipilän hallitus on investoinut hallituksista eniten kiertotalouden konkreettisiin hankkeisiin.

Ravinnekierron tehostaminen ja hiilensidonta ovat ilmastonmuutoksen vastaisen työn ydintä päästöjen vähentämisen ohella. Kyse on myös liiketoiminnan kannattavuuden parantamisesta: ravinteiden kiertoa tehostamalla voidaan saavuttaa yli 500 miljoonan euron hyödyt. On erinomaista, että ravinnekiertoa ja hiilensidontaa edistäviä kokeiluja on tänä päivänä käynnissä laajasti ja toimintatavat kehittyvät.

Härkis ja nyhtökaura ovat kuluttajille näkyvimpiä viime aikojen suomalaisinnovaatioita. Vastikään Suomessa sallittiin myös hyönteisten kasvattaminen ja myyminen elintarvikkeena. Tarvitaan sekä uusia lopputuotteita että tuotannon tapoja, jotta maatalous on ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävämpää.

Ruokaturvallisuuden pitkän aikavälin esimerkkinä sovimme pääministerikaudellani pohjoismaisten pääministerien kanssa siemenholvin rakentamisesta eri viljelykasvien siemenille Huippuvuorten ikiroutaan katastrofien varalta. Holviin on jo turvauduttu Syyrian sodan vuoksi.

Ruokaturvan kehitys on kokonaisvaltainen asia. Maataloustuotanto ja sen jatkuvuus – tapahtuipa ympärillämme mitä tahansa – on elintärkeää.

Ruokaomavaraisuuden puutetta muistellaan yleensä 1800-luvun nälkävuosiin. Varoittavia esimerkkejä löytyy lähempääkin. Syksyllä 1941 Suomi anoi Saksalta 25 000 tonnia ruista ruokapulaan. Päätöstä ei saatu. Seurauksena Mannerheim joutui anomaan ruista samalla, kun kävi poliittisesti ja sotilaallisesti vaikeassa tilanteessa neuvotteluja Suomelle vastenmielisestä sotilasoperaatiosta Saksan avuksi. Lopulta Suomi sai 15 000 tonnia ruista yhteistyöhön suostuttuaan.

Samanlaiseen tilanteeseen emme saa koskaan enää joutua. Ruokaturvasta on huolehdittava.

Matti Vanhanen

 

Kirjoitus julkaistu Maaseudun tulevaisuudessa 6.11.2017.