Kansalaisyhteiskunta 100-vuotiaassa Suomessa

Matti Vanhanen Ylä-Savon 65. Maakuntajuhlan juhlapuheessa Iisalmessa 2.7.2017:

Kansalaisyhteiskunta oli ja on edelleen vahvasti itsenäisyytemme pohjana. Minusta paras lahja nykyhetkeltä itsenäisyydellemme olisikin jättää vahva viesti tästä vuodesta kansalaisyhteiskunnan puolesta.

Vahvan mahdollisuuden tähän antaa se, että kunnat joutuvat juuri nyt pohtimaan uutta rooliaan ja identiteettiään sote-uudistuksen toteutumisen jälkeen sekä siinä yhteydessä myös suhdettaan järjestöihin ja ylipäätään kolmanteen sektoriin.
Kunnathan itsekin ovat osa kansalaisyhteiskuntaa. Olemme kuntiemme jäseniä ja kuntien hallinto on asukkaidensa itsehallintoa. Uusien kuntien päärooli tullee keskittymään elinvoimakysymyksiin, koulutukseen ja asukkaiden kaikenpuoliseen viihtymiseen. Tässä roolissa kuntien luonnollisimmat yhteistyökumppanit löytyvät paikallisista yhdistyksistä yrittäjäjärjestöistä eläkeläisyhdistyksiin.

Me olemme kuntalaisina samaan aikaan jäseniä usein sekä kunnassa että useammissakin yhdistyksissä. Kunta voi hyvin ottaa sateenvarjoroolin yhdistysten toiminnassa ja niiden yhteistyön rakentamisessa. Kuvainnollisesti: siinä missä kunnantoimistoista vapautuu huonetilaa sote-tehtävistä, tiloja kannattaisi antaa yhdistysten käyttöön.

Yhdistyksillä itsellään on suuri työ vuosikymmenestä toiseen löytää motivaatio jäsenilleen toimia ja kerätä uusia jäseniä. Uudistuminen on jatkuvaa työtä. Monet yhdistykset toimivat aaltomaisesti: yksi ikäluokka nostaa toiminnan omana sukupolvitarinanaan ja sen jälkeen kestää aikansa kunnes uusi polvi löytää oman juttunsa. Uskon tämän olevan tuttua monessa paikallisessa nuorisoseurassa.

Nuorisoseurat kykenivät voimakkaimman toimintansa aikana toimimaan yleisjärjestöinä. Nyt monet seurat hakevat vahvuuksiaan eikä kaiketi ole paha asia, jos seurojen välillä toiminnan painopisteet vaihtelevat. Lopultahan seura on vain jäsentensä väline tehdä sitä, mitä halutaan tehdä. Tälle pitää antaa tilaa.

Kansalaistoiminnan uudistumisesta hyvän esimerkin antaa päättyneen viikon Pride-tapahtuma Helsingissä ja eilinen suuri kulkue. Se on kansalaisyhteiskunnan toimintaa tässä ajassa yhden esimerkin osalta. Se mikä siitä kannattaa panna merkille on sanoma. Pride-liikkeen sanoma puhuttelee jäseniään ja he kokevat tarpeen näyttää tahtonsa iloisesti. Siinä on paljon samaa toimintatarmoa oman sanoman puolesta kuin mitä nähtiin Suomessa reilut sata vuotta sitten lukuisten eri järjestöjen toimesta omien tavoitteidensa puolesta.

Suurten kansallisten ja kansainvälisten liikkeiden rinnalla me tarvitsemme kuitenkin edelleen myös pitkäjänteistä paikallista toimintaa, jossa pääsanomana on ihmisten välinen yhteenkuuluvuus, keskinäinen apu, talkoohenki ja halu tehdä yhdessä yhteisen viihtyvyyden parantamiseksi. Nuorisoseuroille riittää työsarkaa jatkossakin.

Nostan yhden erityisteeman esille, johon kansalaisyhteiskuntaa erityisesti tarvitaan. Kyse on yksinäisyydestä. Jokainen tunnistaa, että se on aikamme kasvava ongelma. Se on yhteiskunnallinen kysymys, johon kuitenkaan yhteiskunnan palveluapparaatin keinoin ei kyetä vastaamaan. Kyse onkin kansalaisyhteiskunnan – yhteisömme – asiasta. Kun puhun yhteisötasosta, tarkoitan yhteiskunnan virallisen organisaation ja yksilön väliin jäävää vapaaehtoista kansalaisten yhteenkuuluvuuteen perustuvaa yhteistyön tasoa.

Kun kunnille jää sote-uudistuksen jälkeenkin tehtäväksi muun muassa terveyden edistäminen, merkitsee se toimintaa esimerkiksi liikunnan ja kulttuurin alalla. Nimenomaan terveyden edistämisenkin otsikon alla kaikkinainen yhteisön toiminta yksinäisyyden lievittämiseksi olisi arvokasta. Tässä kunnat todella jäävät keinoineen voimattomiksi ja yksin, elleivät ne saa kansalaistoimintaa mukaan haasteeseen.

Kansalaisyhteiskunnan toimintaan liittyy myös kysymys paikallisesta identiteetistä. Mihin me kuulumme? Tällä kysymyksellä lienee yhteytensä myös yksinäisyyden teemaan.

Minusta ihmisluontoon kuuluu halu ja taipumus olla yhteisönsä jäsen ja tällä yhteisöllä on ominaispiirteensä, joista olemme terveellä tavalla ylpeitä. Se auttaa meitä hahmottamaan paikkaamme. Kaikkien ei tarvitse identifioitua maantieteellisesti. Moni haluaa nykyajassa vähän protestoidakin tätä vanhaa karttaan juurtumisen perinnettä. Oma yhteisö voi toimia paikkaan sitomatta osana maailmaa. Edellä mainitsemani Pride-liike on tästä hyvä esimerkki.

Paikallisidentiteetin ylläpitäminen on arvo itsessään. Jos väkisin yritämme hallinnollistaloudellisista syistä muokata samaistumisen aluetta suuremmaksi, niin todennäköisesti menetämme samalla paljon. Omalla kylällä ja kunnalla on oma vahva sijansa ihmisten mielissä. Maakunnalla lauluineen myös. Suomi maana on meille vahva leimautumisen alue, mutta monissa asioissa huomaamme, että meillä eurooppalaisilla on paljon yhteistä keskenämme. Näitä identifioitumisen tasoja ei kannata asettaa vastakkain. Niille on kullekin oma paikkansa ja myös järjestöjen paikallisessa työssä tämä kannattaa ottaa huomioon. Tämä maakuntajuhla on yksi esimerkki tästä.

Samaistuminen ja identifioituminen johonkin yhteiseen perustuu lopulta arvoihin. Puheeni lopuksi siihen, mistä lähdin liikkeelle. Paljon meissä on omaa itseämme, mutta suuri osa siitä tosiasiassa nojaa vanhaan ja osa siitä tulee kaukaa.

Kreikan ja Rooman valtakunnat ovat muokanneet arvojamme ja kulttuuritaustaamme valtavan paljon. Kristinusko ja sen reformaatio viisisataa vuotta sitten on tehnyt samaa. Valistuksen filosofia ja Ranskan vallankumouksen vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat täydentäneet tätä. Tämä tiivistetty tausta selittää valtaosan siitä, mitä arvojen tasolla nytkin edustamme. Tämä kaikki on saanut paikallista ja kansallista sävytystä, mutta iso maisemamme on hyvin eurooppalainen. Tähän isoon maisemaan mahtuu hienosti suomalaisen maalarin vetona kankaalle tänäkin iltana saunan piipusta nouseva savu ja paistettujen muikkujen tuoksu nuotiolta.

Koljonvirralla aikanaan otti yhteen länsi ja itä. Tässä ajassa kulttuurien ja sivilisaatioiden erot olisi kyettävä hoitamaan sivistyneemmin, antaen arvo toisten kulttuureille ja arvoille pitäen kuitenkin kiinni tietyistä yleismaailmallisista yhteisistä ihmisyyden perusarvoista. Kyse on lopulta arvoista ja sivistyksestä, eikä sivistyksen synonyymi ole pelkästään koulutus.

Nuorisoseuraliike on syntymästään asti kannustanut jäseniään ja nuoria itsensä kehittämiseen ja sivistämiseen. Erityisesti tämä aika, jolle on ominaista asioiden pelkistäminen 140 merkin twiitteihin ja peukuttaminen pelkistetyille ja kärjistetyille mielipiteille, huutaa laajempaa sivistystä. Ymmärrystä historiasta ja kulttuurillisista juuristamme. Tähän kannustan nuoriseuraliikettä tänäänkin.