Interventiojoukko

Ranska ehdottaa sotilaallisen interventiojoukon perustamista. Kyseessä ei olisi EU:n joukko-osasto vaan osallistuvien jäsenmaiden keskinäinen joukko.

Viime vuosikymmenen alussa Ranska ajoi vastaavaa ideaa osaksi unionin organisaatiota EU:n perussopimusmuutosta valmistelleessa konventissa. Olin tuon konventin jäsen.
Silloin ehdotus artiklaksi 40.6. oli seuraava: ”Jäsenvaltiot, jotka täyttävät korkeat sotilaallisia voimavaroja koskevat vaatimukset, ja jotka ovat tehneet keskenään tiukempia sitoumuksia tällä alalla suorittaakseen vaativimpia tehtäviä, perustavat unionin puitteissa rakenteellisen yhteistyön”. Konventin puheenjohtajiston 23.4.2003 päivätyn rakenneyhteistyötä koskevan esityksen perusteluissa esitettiin, että rakenneyhteistyö olisi suljettua, että siihen osallistuvat päättäisivät yhteistyön kriteereistä ja uusista jäsenistä, ja että tämän jäsenvaltioryhmän päättämät operaatiot eivät kuitenkaan olisi unionin operaatioita. Eli rakenneyhteistyöllä olisi voitu toteuttaa muitakin kuin unionissa päätettyjä operaatioita.
Suomi otti tähän kielteisen kannan. Meistä rakenneyhteistyön oli oltava kaikille kriteerit täyttäville avointa. Konventtia seuranneessa varsinaisessa hallitusten välisessä perussopimusneuvottelussa kantamme voitti ja rakenneyhteistyöstä tuli avoin. Nyt lähes 15 vuotta myöhemmin viime syksynä jäsenvaltiot hyväksyivät rakenneyhteistyön aloittamisen ja ensimmäiset yhteiset hankkeet on käynnistetty. Tämä historia on syytä ymmärtää, jotta voi jotenkin käsittää, että miksi Ranska olemassa olevasta rakenneyhteistyöstä huolimatta haluaa kyseisen interventiojoukkoyhteistyön aloittaa unionin rakenteiden ulkopuolella, eikä käytä juuri aloitettua perussopimukseen vaivalla neuvoteltua rakenneyhteistyötä.
Ranskan ehdotusta voi ymmärtää. Tarve vaativiin toimiin kykenevään joukkoon on olemassa. Erityisesti Afrikassa ja Lähi-Idässä voi syntyä tilanteita, joihin on puututtava sotilaallisesti. Pelkästään kriisiytyvästä maasta suoritettava eurooppalaisten evakuointi saattaa edellyttää nopeutta ja taistelukykyä. Eli tarve tavallisia kriisinhallintajoukkoja iskukykyisemmälle joukolle on olemassa. Ellei tätä ole yhteisenä, on nojauduttava jonkun halukkaan maan kansallisiin joukkoihin. Olisiko se reilua? Ei ehkä.
Interventiojoukosta puhuttaessa on selvällä kielellä lausuttava se, että siinä valmistaudutaan tarvittaessa taistelutoimiin osallistumiseen. Jos tähän mennään, täytyy vastuiden olla kristallinkirkkaat. Vastuu on kansallisten valtiojohtojen – sitä ei voi ulkoistaa EU:lle. Ei ainakaan vielä. Unionin ulkopuolella toteutettu interventiojoukko antaa mahdollisuuden kytkeä myös unionista eroava Britannia mukaan joukkoon. Kaikesta tästä huolimatta minusta olisi parempi, että tällainen vaativa joukko perustettaisiin rakenneyhteistyötä osaksi EU:n yhteistyötä ja sallittaisiin myös ulkopuolisten mukaantulo.
Molemmissa vaihtoehdoissa Suomen osallistuminen ei olisi yksinkertaista. Oletan, että Ranska haluaa, että mukaan tulevat ovat valmiita myös taistelutehtäviin. Jos normaalit kriisinhallintajoukot itsepuolustusoikeuksineen riittäisivät, koko esitystä uudesta joukosta ei olisi tehty. Suomelle tässä olisi kyse yhden kynnyksen ylittämisestä. Meillä ei taida olla valmiutta siihen. Kuvitellut tehtävät tällaiselle joukolle saattaisivat hyvin olla sellaisia, että ne eivät edes mahdu tuoreeltaan hyväksyttyyn lainsäädäntöön sotilaallisen avun antamisesta tai vastaanottamisesta. Operaatiot olisivat EU-maiden ulkopuolella.
Poliittisesti tämä ei ole helppo asia. Tunnustamme varmasti sen, että kansainvälisellä yhteisöllä on oltava kykyjä tavoiteltuun toimintaan, mutta miten perustelemme sen, että emme kuitenkaan ole valmiita kovempaan sotilaalliseen toimintaan edes kansanmurhien estämiseksi. Joskus on hyvä sanoa, että tässä on meille ratkaisematon dilemma.