Imatran Paasikivi-Seuran 25-vuotisjuhla 4.6.2014

Hyvä juhlayleisö

Mitä turvallisuuspoliittisista ratkaisuistamme pitäisi ajatella. Keskustelussa on paljon elementtejä, mutta kokonaiskuvan hahmottaminen keskustelusta on vaikeaa.

Turvallisuus on aina monen tekijän summa. Suomi vaikuttaa siihen monin tavoin, joista tärkein on pitkäjänteinen, looginen ja oikealla tavalla ymmärrettävä ja ennustettava ulkopolitiikka – jota EU:ssa harjoitettu yhteinen ulkopolitiikka on sävyttänyt, muta ei radikaalisti muuttanut. Perinteisen ulkopolitiikan rinnalla kaikki muukin taloudellinen, tieteellinen, kulttuurinen jne. yhteistyö muiden kanssa vahvistaa asemaamme ja on luomassa sellaista turvallisuusyhteisöä, johon perinteinen voimapolitiikka sopii yhä huonommin.

Mikäli tässä laajassa kansainvälisten suhteiden hoidossa epäonnistutaan kasvaa riski voimapolitiikkaan. Ukrainan kriisin jälki 2000-luvun Eurooppaan onkin se, että voimapolitiikkaa eri sävyillä varustettuna on edelleen olemassa. Kyse ei ole yksin suorasta aseellisesta toiminnasta vaan eriasteisesta voiman näyttämisestä. Krimin valtaus jää maailmanhistoriaan keinovalikoimaltaan poikkeuksellisena. Siinä varsinaista voimaa ei tarvinnut käyttää, mutta sen lähellä ollut läsnäolo omalta osaltaan esti sen, että myöskään puolustamiseen ei ollut mitään edellytyksiä huonosti valmistautuneella maalla.

Suomen puolustusvoimain ylläpito yleisen asevelvollisuuden muodossa, aluepuolustuksen säilyttämisenä ja myös määrärahakehityksenä on poikennut länsieurooppalaisesta kehityksestä. Kaksi hallitustani korotti systemaattisesti määrärahoja kun muualla EU-Euroopassa taso oli laskeva. Nyt viime vuosina Suomikin on osana talouskriisiä karsinut määrärahojaan. Olemme myös pyrkineet pitämään hankintojen osuuden lähes kolmanneksessa, joka sekin on korkea suhdeosuus kansainvälisessä vertailussa.

Tämä on tehty Suomessa vaikka uhkakuviimme ei ole kuulunut perinteinen sota. Meille on riittänyt perusteeksi potentiaalin olemassaolo naapurissamme. Monet aselajit ovat sellaisia, että niiden vaatimien reservien uudelleensynnyttäminen on pitkällinen prosessi – siksi meillä ei ole ollut madollisuutta edes seesteisinä aikoina ajaa alas puolustusta. Toimintakyky on ylläpidettävä ja määrärahojen korottaminen tulee uskoakseni nauttimaan laajaa kannatusta eduskuntavaalien jälkeen.

Puolustuksemme on perustunut omiin kykyihimme, joita on vahvistettu hyvällä transatlantisella yhteistyöllä, jonka ansiosta tekninen tasomme on säilynyt hyvänä. Sekä Naton rauhankumppanuuden että EU:n puolustuspolitiikan alalla toimivan yhteistyön ansiosta mm . taistelujoukkojen kautta olemme kehittäneet yhteistoimintakykyä ja toimintamme standardisointia Natomaiden kanssa. EU:n taistelujoukot eivät nimestään huolimatta ole tarkoitettuja aluepuolustukseen vaan ovat kriisinhallintajoukkoja, mutta ne käyttävät samoja standardeja kuin Naton vastaavat ja vastaavaan tarkoitukseen käytetyt nopean toiminnan joukot.

Keskustelumme yksi ulottuvuus on ollut EU:n puolustusyhteistyö. Kun EU:ssa puhutaan yhteistyöstä puolustuspolitiikassa tarkoittaa se käytännössä kahta asiaa: kriisinhallintaan tarvittavien valmiuksien kehittämistä nopean toiminnan joukkojen muodossa ja toisaalta puolustusmateriaaliyhteistyötä ja materiaalikaupan säätelyyn mahdollisesti liittyviä kysymyksiä. Tulokset puolustuspolitiikan puolella ovat olleet melko vaatimattomia – konkreettisimmin on pyritty kriisinhallintavalmiuksien parantamiseen mm. kuljetuskapasiteettiyhteistyössä.

EU:n fokus puolustuksen alalla harjoitettavaan yhteistyöhön taisi rajautua perustuslaillista sopimusta koskevissa neuvotteluissa. Itse sopimushan eri vaiheiden jälkeen tuli voimaan Lissabonin sopimuksen nimellä.

Sen neuvotteluvaiheissa kävi yksiselitteisen selväksi se, että Nato-maat eivät halua voimavarojen tuhlausta rakentamalla mitään päällekkäisyyttä Naton kanssa. Tämä ajattelu ohjaa suurinta osaa Natomaista EU-politiikassaan eikä minusta meillä saa olla vääränlaista illuusiota siitä, että EU:n kautta olisi olemassa reaalisia turvatakuita.

Tämä arvioni ei vähättele vähääkään sitä, että poliittinen solidaarisuus EU-maiden välillä on erittäin suurta, niin suurta että en kehota ketään testaamaan sitä. Katsokaa vain millaisiin uhrauksiin vakauden puolesta maat ovat olleet valmiita puolustaessaan Kreikkaa talouden markkinoita vastaan. Nykymaailmassa poliittinen ja taloudellinen yhteenkuuluvuus sitovat kansakuntia toisiinsa voimakkaammin kuin koskaan ennen. Jatkuva yhteinen pohdinta ja vaatimaton alku yhteisen puolustuspolitiikankaan puolella ei mene Suomen kannalta hukkaan. Se valmentaa jotain sellaista, joka tulevaisuudessa voi luoda edellytykset pidemmälle menevään askeleeseen.

Ukrainan kriisinkin tasapainoittavana tekijänä voimapolitiikkaa vastaan on ollut tietoisuus mahdollisesti kasvatettavasta taloudellisesta painostuksesta. Mitään muuta ei ole vaakakuppiin laitettu. Naton piiristä päinvastoin on annettu ymmärtää, että sotilaallista voimaa ei käytetä.

Kun unioni ajautui talouskriisiin, sillä ei ollut rahastoja eikä päätöksentekojärjestelmää vastata syntyneeseen kriisiin. Turvallisuuskysymysten kohdalla unionin perussopimukseen on neuvoteltu valmiiksi ehkä tulevaisuutta varten artikla, joka mahdollistaa unionin siirtyvän yhteiseen puolustukseen Eurooppa neuvoston päätöksellä. Päätös siis edellyttää huippukokouksessa yksimielisyyttä ja jokaisessa maassa on omat perustuslailliset määräyksensä siitä, millä edellytyksiä maan pääministeri tai presidentti voi olla tällaista unionin päätöstä olla tekemässä. Muoto itsessään tarjoaa tarvittaessa nopeankin päätöksenteon. Toivottavasti emme näe tällaista päätöstä koska se kertoisi Euroopan olevan sodan partaalla. Ei kannata kuitenkaan vähätellä tämän artiklan olemassaoloa.

EU:n puolustusulottuvuutta koskevan toiminnan ymmärtää parhaiten sitä kautta, että monille unionimaille perinteiseen aluepuolustukseen ja sotaan varautuminen ei ole enää ollut pitkään aikaan mikään näköpiirissä oleva skenaario. Sen sijaan EU:n on vastattava kansainvälisessä vastuussaan vaihteleviin väkivaltaisiinkin kriiseihin eri puolilla maailmaa ja yhteinen toiminta tähtää tämän vaatiman yhteistoimintakyvyn ja riittävän kuljetuskapasiteetin aikaansaamiseen.

Pohjoismaisen yhteistyön – etenkin Suomen ja Ruotsin sotilaallisen yhteistyön kohdalla vielä muutama vuosi sitten katsottiin, että yhteistyö voisi olla keino molemmissa maissa säästää puolustusmenoissa järkevällä yhteistyöllä. Luulen, että nyt kyse yhteistyössä ei voi olla säästämisestä vaan siitä, että voimavarojen yhteistoimintakykyä todella parannetaan.

Mitä pitäisi ajatella puolustusliitosta Ruotsin kanssa? Edustan sitä ajattelua, että sodan ja rauhan kysymyksissä on oltava äärimmäisen täsmällinen. Vapaaehtoisessa yhteistyössä Ruotsin kanssa me emme koskaan voi olla varmoja siitä, että hädän hetkellä naapurin voimavarat olisivat käytössämme. Se jäisi aina poliittisen harkinnan varaan. Tässäkään kuten ei EU:n kohdalla, ei saa rakentaa väärää illuusiota itselle. Puolustusliittoa koskeva valtiosopimus ratkaisisi tämän ongelman ja loisi tarvittavan automatiikan yhteisten resurssien käytölle. Mutta tässäkin on palattava alkuasetelmaan. Sotavoimaa tarvitaan, jos on epäonnistuttu ulkopolitiikassa. Siksi kahden maan välinen puolustusliitto ei mielestäni voi olla toimiva eikä mahdollinen ilman yhteistä ulkopolitiikkaa – eli liiton olisi oltava valtioiden välinen aito unioni.

En usko tähän.

Se ei tarkoita sitä, etteikö meidän pidä ja kannata lisätä merkittävästikin yhteistyötä Ruotsin kanssa. Mitä parempaan ja tiiviimpään yhteistyöhön puolustusvoimamme kykenevät, mitä paremmin niiden kulttuurit limittyvät keskenään, sitä varmemmaksi poliittinen ja sotilaallinen yhteistyö kävisi kriisin sattuessa. Silloin yhteistyö ei perustu muodolliseen valtiosopimukseen vaan yhteisten suurten etujen synnyttämään poliittiseen tahtoon.

Maidemme hallitukset pitivät vuonna 2009 ensimmäisen yhteisen istunnon Hämeenlinnassa. Kokoonpanosta puuttuivat vain ne viisi ministeriä, jonka määrän Ruotsin lainsäädäntö asettaa päätöksentekokykyiselle hallitukselle. Oma kokemukseni Ruotsista on se, että Suomi merkitsee heille hyvin paljon. Enemmän kuin meillä kansalaismielipide tuntuu koskaan ymmärtävän.

Myös EU:n puitteissa vähitellen kehitettävällä puolustusalan yhteistyöllä on sama vaikutus kuin mitä kuvasin Ruotsiyhteistyöstä. Asteittain tapahtuu lähentymistä, joka historian saatossa saattaa saada uusia konkreettisia muotoja.

Korostaisin sitä, että tulevaisuuden puolustusyhteistyön lopputulosta EU:n tai Ruotsin kanssa ei välttämättä voi edes nyt ennustaa, vaan kuten evoluutio, tämäkin voi ajan myötä kehittyä ja löytää muotoa ja syvyyttä, jotka voivat syntyä vain asteittaisen yhteistyön tiivistämisen kautta. Tämä yhteistyö kannattaa nähdä reittinä ja menetelmänä mahdollisesti syvempään ja sitovampaan yhteistyöhön. Varsinkin uuden teknologian kehittämisessä yhteistyö voi tuoda merkittäviä tuloksia ja sama koskee verkkosodankäynnin estämisen keinoja. Näillä aloilla sotilasliitojen rajat eivät ole esteinä kehitystyölle ja kehityksessä mukana pysymiselle. Mutta yksin tipumme kelkasta.

Nato on useimpien Euroopan valtioiden ratkaisu puolustuksen järjestämiseen. Mutta sekään ei toimi reaalipoliittisessa tyhjiössä vaan Venäjä joutuu yhtä lailla ottamaan Naton potentiaalin huomioon kuten Nato vastaavasti Venäjän. Tahdomme tai emme, nämä kaksi ovat osapuolia.

Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus merkitsee laajaa vyöhykettä täällä Pohjois-Euroopassa. Sillä on ollut 70 vuotta oma roolinsa vakaudessa. Kannattaa katsoa kartta tälläkin silmällä. Emme todellakaan ole merkityksetön tai vähäpätöinen alue. Tämä on ollut pitkään Venäjän kannalta rauhallisin ja ongelmattomin ilmansuunta. Myöskään Venäjä ei ole meitä häirinnyt pitkään aikaan. Yhdyn tässä Tasavallan Presidentin esittämään pohdintaan siitä, että meidän on pohdittava myös miltä ratkaisumme vaikuttavat Venäjän kannalta. Minkä painoarvon sitten tälle arvioinnille asetamme, on toinen asia. Mutta sitä näkökulmaa ei pidä pyyhkiä pöydältä pois, koska se on siellä joka tapauksessa. Tässä Paasikiven ajattelu ei ole vanhentunutta.

Kuvaukseni EU:sta ja Ruotsi-yhteistyöstä tarkoittaa sitä, että niiden, jotka hakevat puolustukseen sodan varalta liittoutumista, niin nuo kaksi suuntaa eivät nykyisellään tarjoa ns turvataetta. Ne voivat tarjota paljon muuta, mutta ns. turvatakeita hakeville ne eivät ole vastaus.

Tässä suhteessa Nato on ainoa kansainvälinen organisaatio, jolla on sekä säännöt että organisaatio, jotka voivat tarvittaessa tuoda liittokuntien jäsenille sotilaallista turvaa. Edellyttäen, että liittokunta tekee yksimielisen päätöksen. Naton sisäiseen päätöksentekoon onkin syytä kiinnittää huomiota.

Ukraina ei ole Naton jäsen ja se tietysti on näkyvä syy siihen, että Naton puolelta ei ole mitään liikettä siihen suuntaan, että se voisi tarjota Ukrainalle suoraa suojaa. Sama tapahtui Georgian kohdalla. Mutta laajemminkaan Naton päätöksentekokyky ja keskinäinen koheesio ei ole ollut aukotonta. Tiukoissa paikoissa kuten Irakin sodan alla, päätöksentekokyky hajosi. Nyt Ukrainan kohdalla uskon yhteistyötahdon parantuneen.

Nostan esille tämän päätöksentekokyvyn, koska Naton sisällä lähes kaikki on kiinni Yhdysvaltain tahdosta. Tämä on minun silmissäni johtanut siihen, että etenkin uudehkot Naton jäsenmaat tuntuvat ulko- ja turvallisuuspolitiikassa myötäilevän Yhdysvaltojen linjaa poikkeuksellisen johdonmukaisesti. Ymmärrän tämän johtuvan siitä, että ne haluavat kaikissa oloissa varmistavan USA:n solidaarisuuden niille. Se, että USA muodostaa varsinaisen reaalisen turvatakuun, on siis vaikutusta näiden maiden poliittisen linjan määräytymiselle.

USA:n roolia ei meidänkään pidä nykyisessä asemassamme vähätellä. Sillä on ollut ja on keskeinen merkitys Itämeren alueen vakaudessa. Baltian alueen puolustus viime kädessä perustuu siihen. Myös meille transatlantinen hyvä ja luottamuksellinen suhde on merkinnyt paljon kyetessämme ylläpitämään asevoimiemme teknologista tasoa. Tätä suhdetta on vaalittava.

Jotkut ovat puhuneet uudesta ja vanhasta Euroopasta tässä yhteydessä. Tärkeä kysymys on se, kumpaan Eurooppaan Suomi kuuluisi Naton jäsenenä. Olisimme maa, joka vastaa merkittävästä osasta Venäjän vastaista rajaa sijaiten Venäjän toiseksi tärkeimmän kaupungin vieressä. Lisäisikö Natojäsenyys ulkopoliittista vapauttamme ja liikkumatilaamme vai rajaisiko se sitä?

Naton jäsenenä emme voisi ajatella, että jäsenyys korvaisi puolustuksemme. Viimekädessä me itse vastaisimme silloinkin puolustuksestamme emmekä voisi laiminlyödä oman puolustuksemme suorituskykyä. Mutta toisaalta en allekirjoita niitä väitteitä, että Nato pakottaisi meitä nostamaan puolustusmäärärahoja. Kyllä se jäisi silloinkin omalle vastuullemme. Keskustelua ei liioin pidä käydä arviolla, että se johtaisi ammattiarmeijaan. Kyllä Suomi voisi pitää asevelvollisuudestaan kiinni.

Monet jäsenyyden puolustajat korostavat sitä, että Suomen pitäisi olla mukana kaikissa läntisissä organisaatioissa. Että meidän paikkamme on niissä. Tällä argumentilla on painoarvoa, mutta pitää myös ottaa huomion eri organisaatioiden keskinäiset työnjaot. Kannattaa tarkastella tässäkin Ukrainaa casena. Krimin tilanteen kriisiytyessä alkuun näytti sivullisen silmissä hetken siltä, että monet länsimaat määrittäisivät yhteisen kannan Naton puitteissa, mutta niin ei käynyt. EU oli se foorumi, jossa eurooppalaiset Natomaatkin määrittivät poliittisen kantansa yhdessä meidän kanssa. Nato piti eilen ensimmäisen varsinaisen kokouksensa Ukrainan kriisin alettua. EU on sekä ulkoministeri- että päämiestasolla kokoontunut todella tiiviisti ja määrittänyt toimintalinjamme. Tämän kriisin hoidossa emme ole menettäneet mitään kohtuuttomasti sillä, että emme ole nyt olleet Naton jäsen.

Natokeskustelussa ne ovat oikeassa väitteessään, jotka kaipaavat varminta raudansaantia. Silloin oma puolustus ja Nato ovat ne välineet, jotka varmimmin takaavat tavoitteen – mutta tuossa järjestyksessä. EU tai Ruotsiyhteistyö eivät tuo vastaavia valtiosopimusta vastaavia turvalausekkeita.

Naton kannattajien soisi taas pohtivan, mitä muuta Natojäsenyys toisi kuin edellä mainitun todennäköisen itsenäisen poliittisen liikkumatilamme kaventumisen.

Ensinnäkin Natojäsenenä useimmiten meidän olisi valmistauduttava yhteiseen päätöksentekoon meistä kaukana olevien kriisien ratkaisemiseksi. Ylläpitääksemme solidaarisuutta meitä kohtaan, uskon, että meidän olisi oltava Irakin ja Afganistanin kaltaisissa sotilasoperaatioissa riippumatta siitä ovatko ne Naton vai halullisten koalitioiden järjestämiä. Tähän liittyen muistutan, kuinka käsittämättömän haluton Suomi oli osallistumaan Libyan hyvin harmittomaan ja helppoon operaatioon.

Tähän pohdintaan liittyy myös kansanäänestyksen tarve. Natojäsenyydestä valtiolliset instituutiot voisivat kyllä tehdä ilman kansanäänestystä päätöksen, mutta itse jäsenyyden arjen takia on tärkeää, että jäsenyydelle olisi aito kansan mandaatti, jonka varassa hallitus ja eduskunta voivat tehdä osallistumispäätöksiä eri kriiseihin. Myöskään muut jäsenmaat eivät kaivanne Natoon jäseniä, joilla ei ole halua osallistua operaatioihin tai jotka saattaisivat jopa estää oman kansalaismielipiteensä takia Naton päätöksentekokyvyn. Myös historiamme takia kansanäänestys olisi tärkeä. Puolustus on ollut pitkään koko kansan tukema asia ja tämä tuki sillä pitää olla jatkossakin. Kansanäänestystä ei pitäisi järjestää blancona vaan sen taustalla pitäisi olla valtiojohdon perusteltu esitys, johon kansalaiset ottavat kantaa.

Suuret palaset, joita minusta Natojäsenyyden kohdalla on punnittava, ovat jäsenyyden vaikutus poliittiseen asemaamme, vaikutukset Venäjällä, valmiutemme kansainvälisiin sota-operaatioihin ja punnittava näitä jäsenyyden tuomaan viidenteen artiklaan. Ja samalla on verrattava tätä vaihtoehtoon, joka on realistinen ja perustuu omaan puolustukseen ja kehittyvään yhteistyötön.

Näen siis myös täysin mahdollisena kehityskulun, jossa huolehdimme kunnolla oman puolustuksemme voimavaroista, tiivistämme asteittain yhteistyötä sotilaallisella alalla Ruotsin ja EU-maiden kanssa, kehitämme Nato-rauhankumppanuutta, emme ole allergisia Venäjän kanssa harjoiteluun ja ylläpidämme monipuolisesti transatlantista suhdetta. Päämääränä tässä on vahvistaa Itämeren alueen vakautta, joka kostuu useista elementeistä. Pääluottamus tällaisessa ajattelussa perustuu viisaaseen politiikkaan, jonka tukena on uskottava puolustus, jonka kyvyt tekevät hyökkäystä suunnittelevalle laskun kalliimmaksi kuin hyökkäyksestä saatava voitto on. Sotilaallisen maanpuolustuksen tehtävä useimpien maiden kohdalla on hankkia aikaa politiikalle.

Minusta Natoa ei pidä kokea ideologisena ratkaisuna. Sitä se ei todellakaan ole. Itse puoltaisin jäsenyyttä, mikäli Nato olisi kehittynyt tai kehittymässä maailmanlaajuiseksi ja tunnustetuksi kansainväliseksi kriisinhallintajärjestöksi – meidän paikkamme olisi ehdottomasti siinä. Näin ei ole käynyt vaan se on yhä osa kompleksista ja herkkää eurooppalaista turvallisuusarkkitehtuuria, jossa muutkin värisävyt Suomen ja Ruotsin kannalta ovat viisaita kuin vain musta ja valkoinen.

Suomen tavoitteena minusta on ollut koko sodanjälkeisen ajan vahvistaa turvallisuuttamme ja saavuttaa asema, jossa muut eivät määritä asemaamme vaan meillä on aidosti itsellämme liikkumatilaa. Osa tätä ajattelua oli aito Nato-optio. Siinä me pidämme jäsenyyden omassa harkinnassamme emmekä julista etukäteen sitä, että emme ainakaan hae jäsenyyttä. Tämä optio ei ole pitkään aikaan ollut aito. Vielä vuoden 2006 presidentinvaaleissa ainakin kaikki pääehdokkaat – myös istuva presidentti ja istuva pääministeri – eivät asettaneet kampanjassa hakukieltoa kaudekseen. Nykyisessä hallitusohjelmassa tällainen kielto on. Minusta se ei vahvista kansainvälistä asemaamme vaan rajaa sitä. Se onkin enemmän kirjoitettu oman maamme kansalaisille kuin viestinä maailmalle. Eikö kuitenkin ulkopolitiikan keskeisten linjausten pidä olla ensisijassa viesti maailmalle eikä kotimaahan. Uuden pääministerin kannattaisi avata tämä solmu ja lisätä kansallista itseluottamustamme sillä, ettei meidän tarvitse etukäteen ilmoittaa sellaista, että emme hae jäsenyyttä. Itseensä luottava maa osaa tällaiset päätökset tehdä kulloisenkin harkinnan mukaan. Aitoon ja uskottavaan Nato-optioon liittyy diplomatian kannalta paljon etuja. Pienetkin liikahdukset sen ympärillä toimivat vahvoina signaaleina – jos niin tahdomme. Tämäkin on sitä liikkumatilaa, jota peräänkuulutan.

Matti Vanhanen puheenjohtaja Paasikivi-Seura