Ei-sanan sijasta ratkaisuja

Kustaa Vilkunan Vuotuisessa ajantiedossa keskikesän juhlaa kuvataan eri tavoin vuoden taitekohdaksi. Kevättyöt oli tehty ja erilaisilla tavoilla haluttiin varmistaa kesän ja sadon myönteinen kehitys.

Samasta on ollut kyse tällä viikolla. Eduskuntakauden vaikea perustyö on tehty Sipilän hallituksen johdolla ja se on pannut hallituspuolueetkin koville.  Mutta sen rinnalla arkielämässä käänne on tapahtunut. Työllisyys paranee, vienti kasvaa, investointeja tehdään ja tehtaita perustetaan. Kilpailukyky ja tulevaisuudenusko on palautettu. Tämän myönteisen kehityksen jatko on varmistettava osoittamalla, että vakaa päätöksentekokyky on seuraavina kahtenakin vuotena Suomen valtti.

Perussuomalaiset olivat tässä kaikessa vahvalla panoksella mukana ja he omalta osaltaan varmistivat eduskunnassa toimivan enemmistön, vaikka lunta satoi varmasti heidänkin tupaansa. He kuitenkin päättivät puoluekokouksessa vaihtaa otettaan.

Kolumnin kirjoittaminen tiistaiaamuna perjantaiksi keskellä hallitusremonttia on riski. En tiedä, miten viikko etenee, enkä ennakoi tulevaa. Nostan esille yhden näkökulman hallitustyöstä.

Meillä korostetaan enemmistöhallituksen tärkeyttä ja koetaan, että enemmistö takaa samalla päätöksentekokyvyn. Päätöksenteko- ja toimintakykyyn vaikuttaa kuitenkin myös hallituksen sisäinen asetelma.

EU-politiikassa Suomen hallitus ajautui Kataisen hallituksen aikana asetelmaan, jossa ei-sana määritti neuvottelumahdollisuutemme. Meillä ryhdyttiin neuvotteluihin menevää pääministeriä tai ministeriä rajoittamaan ei-sanoilla. Määritettiin, mihin Suomi ei voi suostua. Pienemmässä mitassa sama toteutui Sipilän hallituksen kohdalla EU:n maahanmuuttopolitiikassa.

EU on nyt vaiheessa, jossa tulevaisuuspohdintoja käydään laajalla esityslistalla. Saadakseen vaikutusvaltaisen aseman neuvotteluissa täytyy pääministerillä olla liikkumatilaa asettaa eri tavoitteita tärkeysjärjestykseen. Tällaisessa pelikentässä vaikutusmahdollisuuksiamme ei suinkaan paranna se, että hallituksen sisältä asetetaan ehdottomia kynnyskysymyksiä, joista ei ole neuvotteluvaraa.

EU:n maahanmuuttopolitiikka on hyvä esimerkki. Paras lopputulos kaikkien kannalta saavutettaisiin sillä, että yhtä aikaa vahvistetaan yhteistä rajavalvontaa, yhtenäistetään maiden ulkomaalaispolitiikkaa, satsataan voimakkaasti lähtö- ja kauttakulkumaissa muuttoliikkeen juurisyiden torjuntaan, autetaan pakolaisia lähellä lähtömaita myös leireillä ja kaiken tämän osana kannetaan humanitaarinen vastuumme ottamalla järjestäytyneesti pakolaisia, jotka tarvitsevat suojaamme täällä Euroopassa. Ja tämä edellyttää sitä, että EU-maat kantavat solidaarisesti tämän taakan ja ovat valmiita ottamaan leireiltä suojaa tarvitsevia omiin maihinsa. Jos tällaisessa keskustelussa meidän neuvottelijamme kädet ovat sisäpoliittisesti sidotut maksimissaan 750 vuosittaiseen pakolaiseen, niin emme kykene vaikuttamaan kokonaisuuteen.

Afrikan synnyttämä haaste on niin suuri, että siihen on vastattava yhteisellä politiikalla ja vastuunkannolla. Ellei siinä onnistuta, kohtaisimme vuoden 2015 kaltaisen hallitsemattoman kansainvaelluksen uudelleen ja uudelleen.

Politiikassa siis tarvitaan sekä enemmistöä että enemmistön sisäistä päätöksentekokykyä. Ei-sanan sijasta on haettava ratkaisuja.

Matti Vanhanen

 

Kolumni julkaistu Suomenmaassa 16.6.2017